Lerpattavat kielet

Sroka ja kakkaämpäri

Olen viettänyt viime päivinä paljon aikaa kavereideni: Credon, Nukan, Srokan ja Cimcian kanssa. He kaikki ovat grönlanninkoiria, aika itsepäisiä sellaisia. Heidän omistajansa suuntasivat lomalle pois Huippuvuorilta, joten lupauduimme pitämään huolta nelikosta. Tuossa nelitahtivaljakosssa on enemmän tehoa kuin monissa nelitahtimoottorikelkoissa. He kaikki ovat hyvin voimakkaita, ja he tietävät sen. Kaltaistani heikkovoimaista ihmistä on helppo vetää minne vain, joskus kuitenkin karjahtelu auttaa ja yhteistyö sujuu.

Eilen kävimme hiihtämässä koirien kanssa. Varpaat meinasivat paleltua, kun 15 kilometria taittui vauhdilla suksilla vain seisten. Siinä seisoessa sai otsalampun valossa seurata häntien heilumista ja kielien lerpattamista. Kun koirat saivat käskyn lähteä liikkeelle, oli heidän alkuvauhtinsa päätä huimaava, mutta kun parin sadan metrin jälkeen pahin rynnistys oli ohi, ja matka taittui tasaista vauhtia. Oli upeaa viilettää koirien kanssa pimeässä, hiljaisessa laaksossa tähtitaivaan alla. Valitettavasti revontulet täyttivät taivaan vasta kotimatkalla. Ehkä parempi, että revontulet antoivat odottaa itseään, muuten retki olisi ollut liian satumainen.