9 päivää säätä

Huh huh ja vielä kerran huh. Viimein kenttätyöt ovat päättyneet. Opastin viimeiset 9 päivää 10 tuntia päivässä opiskelijoita meteorologian kenttätöissä, siinä meni kaksi viikonloppuakin. 25 kertaa tunnistin opiskelijoiden kanssa pilvilajeja ja aallonkorkeuksia, 25 kertaa ajoin kuoppaista tietä mittauspaikalle. Paljon opin itsekin ja tajusin myös, miten raskasta työtä opettaminen on. Meillä oli paljon hauskoja hetkiä opiskelijoiden kanssa ja oli jännittävää kokea, miten erilaisia ryhmät voivat olla keskenään. Välillä opiskelijat "kiusasivat" minua, ja aikoivat mm. kiinnittää minut sääpalloon ja nostaa kilometrin korkeuteen. Kuten meteorologian kenttäkurssilla kuuluukin olla, säät olivat erittäin vaihtelevat: oli vesisadetta, lumisadetta, lämmintä, pakkasta, sateenkaaria, tosi kovaa tuulta (joka kaatoi myös säämaston), sumua... Iltaisin kurssin jälkeen olin aivan poikki ja kykenin lähinnä sohvalla istumiseen ja hampaiden pesuun ennenkuin nukahdin aina väistämättömästi iltayhdeksän maissa. Alla on kokoelma kuvia kenttäkurssilta...

Säämasto pystyyn!

Säähavaintojen tekoa vuonon rannalla

Sääpallo lähdössä lennolle

Ahkerat opiskelijat seurasivat sääpallon lennätystä horisontaalitasosta

Minun ja muiden työt

Kohta puolitoista vuotta olen tehnyt nykyistä työtäni, mitä siis olen saanut aikaiseksi? Iso osa ajasta on mennyt mittausjärjestelyihin: siis mittausten suunnitteluun, ylläpitoon ja ennen kaikkea vikojen korjaamiseen. Koko ajan 25 metriä korkea säämasto mittaa minulle säädataa viidellä tasolla, 20 kertaa sekunnissa. Joka toinen viikko ajan mastolle vaihtamaan muistikortin ja keräämään dataa. Lisäksi minulla on satamassa vedenlämpömittareita ja käyn siellä silloin tällöin lataamassa dataa. Olen joutunut huvittaviin tilanteisiin, koska datankeräyslaite eli loggeri, joka minulla on satamassa, näyttää epäilyttävine piuhoineen hieman kotitekoiselta pommilta. Kerrankin venäläislaivan miehistön jäsen tuli kysymään, onko se laite vaarallinen heidän laivalleen. Minä vastasin virnuillen, että se voi kyllä räjähtää. Olen nyt saanut sen verran mittausaineistoa kasaan, että olen aloittanut ensimmäisen tieteellisen artikkelin kirjoittamisen. Ensi kuussa hyppään uusiin haasteisiin, kun aloitan mallisimulaatiot. Aion siis numeerisella ilmakehämallilla simuloida sääoloja vuonojen ympäristössä ja tutkia, minkälaisia ilmiöitä siellä esiintyy. Jotta pääsisin hommassa alkuun, menen reiluksi viikoksi "kotiyliopistooni" Bergeniin opettelemaan mallinnusta. Todennäköisesti noin puolet minun väitöskirjastani tulee perustumaan mittauksiin, puolet mallisimulaatioihin. Työhöni kuuluu myös opetus. Tällä viikolla pidän kolmena päivänä opiskelijoille seminaaria, ja lauantaina aloitamme opiskelijoiden kanssa yhdeksän päivää kestävän meteorologian kenttäkurssin. Kurssilla pystytämme säämastoja, teemme visuaalisia havaintoja ja lennätämme sääpalloa. Mukavaa päästä vaihteeksi ulos toimistosta.

Väitöskirjatunnelin päässä näkyy valoa, mutta silti välillä mietin, olisiko joku muu työ vieläkin jännittävämpi. Tällä viikolla sain kotipihallani nähdä kaksi "mielenkiintoista" mahdollisuutta uudelle uralle. Minusta voisi vaikka tulla katulamppujen pesijä ja kaivinkoneen parkkeeraaja. Alla on kuvat näistä mielenkiintoisista töistä.

Katulamppujen pesijä ahkeroi sunnuntai-iltana. Lampuista tuli puhtaita sisältä ja ulkoa.

Kaivinkone parkkeerattuna päivän päätteeksi keskelle meidän pihatietä. Taidokkaan parkkeerauksen kruunaa kauhan alle tueksi tuotu kivikasa. Tähän ei amatööriparkkeeraaja pysty!

Perunan nosto

Onpas minulla iso käsi tai sitten perunat ovat...

Nyt se on tehty: Huippuvuorten arktinen peruna on nostettu. Noston alkuvaiheessa nostaja tuhahteli turhautuneena, koska yhden yhtä perunaa ei mullan seasta löytynyt. Huolellisen etsinnän jälkeen tärppäsi, löytyi peruna, pian toinenkin. Kaksi perunaa aiheuttivat riemunkiljahduksia. Joku voisi sanoa, että hyötysuhde ei ole kovin hyvä, jos kuusi perunaa istuttamalla saa kasvatettua kaksi hyvin paljon pienempää. Minä sen sijaan uskon, että kasvatus kannatti ja sain kaksi laadukasta, arktisessa maaperässä kasvanutta, keskiyön auringon kypsyttämää perunaa. Hih. Näillä eväillä meidän pitäisi sitten talvi sinnitellä. Voi olla, että myöhemmin syksyllä joudumme perunan noston sijaan perunan ostoon. Ensi vuodeksi pitäisi varmaan hakea EU:n syrjäalueiden viljelytukea...

Tästä satamasta rahdataan vain hiiltä, mutta jospa johonkin toiseen satamaan saapuisi laiva lastattuna perunoilla...

Kauppaleikit

Kirpputori "Bruktikken"

Lapsena yksi lempileikeistäni oli ehdottomasti kauppaleikki. Huomasin, että se sama lapsen into kaupan pitoon löytyy minusta yhä. Tänään olin ensimmäistä kertaa "töissä" kylän kirpputorilla. Toiminta on Unisin opiskelijoiden pyörittämää ja tällaisessa eristyneessä kylässä, jossa väki vaihtuu koko ajan, se on oikea ekoteko: Muuttaessaanhan ihmiset yleensä heittävät tavaraa pois. Käyttökelpoisen tavaran paikka ei ole maata kaatopaikalla tundralla. Pääsin siis leikkimään taas pitkästä aikaa kauppaleikkiä. Tässä kaupassa ei kuitenkaan käsitellä rahaa, ei edes leikkirahaa. Kaikki on kirpparilla ilmaista. Keskustelut asiakkaiden kanssa olivat yhtä henkeviä ja samaa tasoa kuin joskus pienenä lapsena, johon on syynä se, että nyt puhun norjaa... yhtä sujuvasti kuin pieni lapsi. Tulen varmaan vastaisuudessakin istumaan kirpputorilla silloin tällöin leikkimässä kauppaa. Aiemmin olen vain käynyt itse tekemässä löytöjä kirpputorilla. Sieltä on löytynyt uskomattoman paljon hyödyllisiä asioita. Esimerkiksi pidemmän aikaa olen miettinyt kahta hankintaa: presso-pannua ja lumivyörysondia (eli pitkää kokoonmenevää tikkua, jolla etsitään lumivyöryn uhreja). Tänään löysin molemmat kirpputorilta. Montaa muutakaan asiaa ei ole tarvinnut ostaa, kun ne ovat löytyneet samaisesta paikasta.

Kirpputorin lisäksi tässä kylässä on kyllä kaikenmoisia palveluja ja liikkeitä. Ravintoloissakin on tarjolla kaikenlaista tapaksen ja thaimaalaisen väliltä. Yksi on kuitenkin puuttunut: apteekki. Tähän asti ruokakaupassa on ollut suppea valikoima peruslääkkeitä ja kaikki muu on täytynyt tilata sairaalan kautta Tromssan Vitus-apteekista (hmm...tuo norjalaisen apteekkiketjun nimi aiheuttaa joskus hilpeyttä suomalaisiin lauserakenteisiin laitettuna...). Ensi maanantaina Longyearbyen saa vihdoin oman apteekin ja yksi käytännön asia helpottuu. Hassua, että iloitsen kovin paljon uuden apteekin avaamisesta. Tätä se pikkukylässä asuminen teettää. Olen oppinut iloitsemaan asioista, jotka kaupungeissa olisivat itsestäänselvyyksiä. Hyvä niin.

(Katu)valokuva

Kävin tänään ensimmäistä kertaa valokuvauskerhon tapaamisessa. Siellä opin, että valokuvaus on oikeasti itse asiassa valon kuvaamista. Ehkä otin asian liian kirjaimellisesti, koska illalla tapaamisen jälkeen oli pakko ottaa kuva katuvaloista. Oli minulla toki syyni kuvan ottoon: Näin ne nimittäin ensimmäistä kertaa päällä tänä syksynä! Valo on nyt siis kuvattu.

Katuvalot palavat jälleen pitkän tauon jälkeen