Gourmet!

Aika harvoin tulee ravintolassa käytyä, ja useinmiten käynneillä lautaselle ilmestyy hampurilainen tai pizza. Eilen kävin kuitenkin ihan pidemmän kaavan mukaan Radisson-hotellin ravintolassa. Alkupalana villihanhen terriiniä salaattipedillä, pääruoaksi ankanrintaa ja sieniä punaviinikastikkeessa ja jälkiruoaksi valkosuklaamoussea hedelmillä ja marjoilla. Oli kyllä älyttömän hyvää! Turisteja on kiittäminen siitä, että kylässä on väkimäärään nähden paljon ravintoloita. Ravintoloiden taso on ihan kiitettävä. Tarjolla on perusravintolaruokia, mutta paljon myös arktisia erikoisuuksia. Tällä kertaa en tilannut hyljettä, valasta tai kiirunaa, enkä lisäkkeeksi Barentsburgissa kasvatettuja herneitä. Jääkarhua en ole koskaan maistanut, mutta huhun mukaan sitä on ravintoloiden pakastimessa, ja erikoistilauksesta sitä olisi mahdollista maistaa. Nälissään ei tällä saarella tarvitse olla, ja gourmet-ruokaakin on reilusti tarjolla.

Tämän pullean poron lajitovereita olisi joissakin ravintoloissa mahdollista saada lautaselle

Hulluutta

Alkuviikolla taapersin hyytävän tuulen riepoltevana multasäkki kainalossa kaupasta kotiin ja mietin, että miten tällaisessa paikassa voi ylipäätänsä kasvaa mikään. Kun untuvatakki toimi purjeena vastatuulessa, meinasi huumorintaju loppua, kun matka ei edennyt ja naamataulu oli täysin kohmeessa. Kotona sisällä tunnelma on onneksi lämmin. Olen laittanut paljon siemeniä mullan alle itämään. Siemenet eivät ole ilmeisesti leveyspiiristä ja arktisista ilmoista tietoisia tai ainakaan säikähtäneitä, koska ne ovat lähteneet reippaasti itämään yksi toisensa jälkeen. Ehkä kesäksi saan taas kasvatettua kotiviidakon.

Kävin kokeilemassa ulkolenkkeilyä noissa reippaissa tuulissa viikko sitten. Juoksun sijaan päädyin halkomaan tuulta päälläni etukenossa melkein 90 asteen kulmassa, ja kulku oli todella hidasta. Tuossa tuulenmyllerryksessä matkalla näkyi muutama turisti. Yksi ryhmä ikuisti hullun lenkkeilijän valokuvaan, toinen ryhmä innostui reippaasti kannustamaan tuulen kanssa taistelevaa lenkkeilijää. Ehkä se juoksumatto ei ole joskus hullumpi vaihtoehto ulkolenkkeilylle. Ainakin riski päätyä toisten valokuva-albumiin on silloin pienempi.

Luovaa hulluutta tässä kylässä kyllä riittää. Eilen järjestettiin aurinkoviikon päätteeksi perinteinen Ta sjansen -kilpailu. Monenlaiset rekirakennelmat tulivat rinnettä alas ja kilpailivat nopeudessa, luovuudessa sekä fiasko-sarjassa. Paikalla katsomassa oli varmaan puoli Longyearbyeniä ja moottorikelkkoja oli parkissa mieletön määrä. Alla on muutamia otoksia villeimmistä kilpailuun osallistuneista rekirakennelmista.

Pääsin itsekin vauhdin makuun, kun pitkän tauon jälkeen kävin tervehtimässä grönlanninkoirakavereitani koiratarhalla. Kävin hiihtämässä kahden koiran kanssa, yksi koira kerrallaan. Nukaa ei vetäminen juuri huvittanut, ja jos en itse tökkinyt sauvoilla kovasti vauhtia, loi hän minuun vihjailevia katseita, että vedettävää painoa oli aika paljon. Credo sentään lähti matkaan kuin luoti. Hän on vamman takia ollut juoksematta yli kuukauden, ja nyt juoksu todella maistui. Minä pidin kielen keskellä suuta ja koitin pitää tasapainon koiran vetäessä minua hurjalla vauhdilla. Kivaa oli!

Kuntopyörällä ei ollut luisto kohdallaan Ta Sjansen -kisassa, vaan pyöräilijä sai tehdä kovasti töitä

Arktiset marjat matkalla rinnettä alas

Limonaadipalvelu liukui vauhdilla

Tämän reen perässä oleva leijahiihtäjä kaatui kesken matkan näyttävästi, mutta keula tulineen pääsi vauhdilla maaliin asti

Väittelyä

Poro lepäilee kuun katseen alla

Viime viikolla seurasin erään työkaverini väitöstilaisuutta. Aihe oli hieman liian "korkea" minulle, koska tutkimus käsitteli keski-ilmakehää suunnilleen sadan kilometrin korkeudessa. Oma tutkimukseni pysyttelee ilmakehän alimmassa kilometrissä. Enää en seuraa väitöstilaisuuksia yhtä rentona kuin ennen. Työni etenee kohtuullisen hyvin ja siksi mielessä pyörii jo se, että jonain päivänä, ehkä jo reilun vuoden päästä, minä seison opponenttien hiillostettavana ja yritän sopertaa jotain järkevää sanottavaa tutkimustyöstäni. Työkaverini selvisi koitoksesta hyvin ja illalla juhlittiin yliopistolla pöydät ruoasta notkuen. Olenhan minä arkielämässä hyvä väittelemään, joten ehkä se inttäminen sitten joskus väitöstilaisuudessa minultakin sujuu!

Viikonloppuna kävimme ulkoiluttamassa moottorikelkkojamme. Ajoimme laaksoja pitkin vuonon sisäosiin, jonne oli jo vähän kertynyt merijäätä. Vaikka merijäällä näkyi monia kelkkoja, emme viitsineet lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä vaan tyydyimme katselemaan maisemia rannan puolelta. Kylän läheisyydessä ei todellakaan ollut juurikaan lunta, vain jäätä. Onneksi kauempana olosuhteet olivat hyvät, ja kerran melkein jouduin vaikeuksiin kelkkani kanssa syvässä lumessa. Parin tunnin pärräilyn jälkeen palasimme kotiin reilut 100 kilometriä mittarissa ja auringon (5 sekunnin ajan) nähneenä!

Kelkkaretkellä oli hyvä pysytellä vielä rannalla