Valo ja pimeä

Kaamos alkaa virallisesti ylihuomenna ja päättyy helmikuussa. Tämän kaamoksen ajan toimin koekaniinina. Philips lahjoitti 300 herätyslamppua longyearbyeniläisille viime viikolla. Neljän kuukauden kaamos on heille oiva tilaisuus testata lampun tehoa äärioloissa. Lamppu valaisee aamulla huonetta asteittain ennen kuin varsinainen herätys alkaa. Tämän pitäisi helpottaa heräämistä, kun keho tajuaa, että on aamu. En halua mainostaa, mutta voin vihjaista, että testiprojektilla on oma internet-sivu, jossa on jopa suomenkielinen vaihtoehto. Siellä on esillä ihmisiä ja kuvia Longyearbyenistä... suomeksikin. Osoite on: http://www.wakeup.philips.com/

...niin, mutta miten minun sitten kävikään herätyslampun kanssa? Nyt on kokemusta neljältä aamulta. Ensimmäisenä aamuna menin tuntia tavallista myöhemmin töihin, enkä kovin virkeänä, hih. En herännyt lampun valoon ja herätysääneksi asettamani lintujen laulu oli aivan liian lempeää minulle. Pitkän tovin puolitokkurassa lintuja kuunneltuani suljin koko härvelin ja käänsin kylkeä väsyneenä ja hieman ärtyneenä. Viime vuodet minut on herättänyt kännykän "mission impossible" -tunnusmelodia, joka on räväkkä ja kuvaa nimen puolesta aika hyvin heräämistäni aamuisin. Lintujen laulu ei siis ole mitään sen rinnalla. Seuraavana aamuna valo oli säädetty kirkkaammmaksi ja voluumi kovemmaksi. Nyt heräsin heti radion mentyä päälle, mutta edelleen väsyneenä ja valosta ärtyneenä. Tänä aamuna ensimmäistä kertaa heräsin valoon ja kiukku laitetta kohtaan ei ollut ensimmäinen ajatukseni. Ehkäpä on vielä toivoa lampun hyödyistä... ...ainakin perinteisestä kirkasvalolampusta, jollainen meillä on ennestään, on ollut aikaisempina kaamoksina jonkin verran hyötyä.

Viime torstaina kylä pimeni. Sähkökatkos yllätti tuttuun tapaan. Ensimmäisen yllättäessä olin kotona, ja pimeys ei juurikaan häirinnyt, vaan luin kirjaa otsalampun loisteessa. Toisen sähkökatkoksen aikana myöhemmin samana iltana olin urheiluhallilla pelaamassa sählyä. Peli loppui kesken, mutta pian silmä tottui pimeään ja päätimme vitsinä kokeilla pelata pienen hätäpoistumisvalon "loisteessa". Se oli kyllä hauskinta sählyä koskaan! Ensin piti tihruttaa silmillä oliko hahmot omassa joukkueessa vai vastapuolella, ja sitten piti vielä yrittää hahmottaa, missä pallo liikkui. Parikymmentä minuuttia ehdittiin harrastaa uutta lajia, pimeäsählyä, ennen kuin häikäisevä valo palasi halliin, ja pilasi hauskan pelin.

Vanhakin kirkasvalolamppu on edelleen palveluksessa kaamosaikaan!

Karua kauniin pinnan alla

Eilen oli taas aika ylläpitää ystävyyssuhteita naapurikylämme Barentsburgin kanssa urheilukisojen muodossa. Matkasimme aamulla urheiluseuran porukan kanssa laivalla venäläisten luo Barentsburgiin, jonne matka kestää noin pari tuntia. Puoliltapäivin aloimme tositoimiin sählyottelussa. Vääntämisen jälkeen peli päättyi 6-2 meidän voitoksemme.... ja mustelmitta selvittiin. Vain kerran minut taklattiin rumasti seinään jääkiekkotyyliin, mikä sai minut vähän ravistelemaan nyrkkiäni. Kaikenkaikkiaan kilpalajeja oli kuusi, joista kolmessa voitto meni Longyearbyeniin ja kolmessa Barenstburgiin. Varsin ystävällinen lopputulos siis. Illalla saimme venäläistä illallista ja pokkasin joukkueen parhaan pelajaan palkinnon. Jälleen kerran epäilen vahvasti syyksi sitä, että olin lajin ainoa naispelaaja. Venäläisten antamat palkinnot ovat aina kovin "mielenkiintoisia". Tällä kertaa sain ruusukuvioisen kahvikupin, joka alkoi vuotamaan jo ensimmäisellä käyttökerralla. Joukkueen miehet eivät siis olleet lainkaan kateellisia palkinnosta, hih.

Sählykentällä hikoiltiin...

...mutta shakinpelaajilla tuskin hiki tuli pintaan.

Parhaan pelaajan ruusuinen palkinto

Barentsburg on kummallinen paikka. Siihen ei totu, vaikka siellä olisi käynyt useamman kerran. Pinta on koristeltu, mutta pinnan alla meno kylässä on vähemmän koristeellista. Rakennukset ovat kauniita ja koristeltuja. Yksi talo oli sitten viimevierailuni saanut uudet koristeet; seinässä komeili sateenkaari, ilmapalloja, puita ja palatseja. Rakennusten kunto on kuitenkin tosi heikko ja jotkut talot ovat lähes kaatumisvaarassa. En ole vakuuttunut, että tuon maalatun sateenkaaren päässä on onni ja aarre. Kaikilla ei näyttäisi menevän kylässä kovin hyvin. Ainakin alkoholiongelma on näkyvä. Urheiluhallilla osa kannattajista olivat jo puolilta päivin tukevassa humalassa. Vieressä istunut ystävällinen venäläismies tarjosi minulle pelin aikana useasti puolentoistalitran olutpullostaan huikkaa venäjänkielellä selostaen. Edes ystävyyden nimessä en suostunut ottamaan, hih. Olutpullojen tilavuus oli kunnioitusta herättävä ja illalla pöydän täytti venäläinen vodka. Päivä pisti miettimään, onko tuo tosiaankin arkipäivää naapurikylässä. Kylässä asuu toki myös hyvinvoivanoloisia ihmisiä ja pieniä lapsia, ja heitä ajattelin säälinsekaisin tunnelmin, kun astuin laivaan ja palasin kotikylääni, jossa ei ole työttömiä, sairaita eikä vanhuksia. Ehkä minun maailmankuvani on siksi hieman vääristynyt, ja olen unhotanut, että kaikkien elämä ei ole ruusuista tässä maailmassa. Toisaalta on ollut ihana Helsingissä asumisen jälkeen tottua elämään ilman lähes jokapäiväisiä kohtaamisia laitapuolenkulkijoiden kanssa.

Barentsburgissa pinta on koristeellinen, mutta pinnan alla on karumpaa.

Parempaa kuin televisiossa

Revontulet illan vasta pimetessä

Valon tanssia taivaalla

Kenttätyöt opiskelijoiden kanssa ovat kunnialla ohi. Urakka vei sen verran mehut, että iltaisin töiden jälkeen elämäni keskittyi lähinnä syömiseen ja tv:n katseluun. Minä, joka en nykyään katso juurikaan televisiota, möllötin silmät pyöreänä television antia, koska se oli ihanan passiivista aktiivisten päivien jälkeen. Jäin jopa koukkuun Ruotsin Idol-ohjelmaan, voi ei. Muutama päivän päästä palattuani normaaliin työtahtiin tajuisin, että en voi jatkaa samaa rataa. Vaikka en vielä hiponut suomalaisten päivittäistä televisionkatselukeskiarvoa, joka on kolme tuntia, tuntui, että aika menee ihan hukkaan selaillessa 20 televisiokanavaamme, joiden anti ei ole päätähuimaava. Yhtenä iltana onneksi sain kammettua itseni sohvalta ja päätin mennä kävelylle. Suu loksahti auki jo kotipihalla. Vaikka pimeä ei ollut vielä kunnolla laskeutunut ja taivaalla oli melkein täysikuu, oli taivas täynnä revontulia, lähes joka suunnassa. En muista ennen nähneeni syyskuussa revontulia, koska silloin on yleensä vielä liian valoisaa. Juoksin kipin kapin sisälle hakemaan kameran ja otsalampun ja palasin ulos. Menin kylän laidalle katsomaan revontulinäytelmää. Istuin ja ihmettelin samalla myös kuutamoa ja tähtiä... oli tyyntä ja kuuntelin koiratarhalla kilpaaulvovia koiria. Aah, se oli arktista onnea! Mikään televisio-ohjelma ei olisi minulle voinut antaa samaa elämystä. Tuon illan jälkeen olen pitänyt television taas enemmän lepotilassa, ja keskittynyt muihin virikkeisiin.

Kun syksy alkaa näin kääntyä kohti talvea, on aika antaa päivitys kuluneesta puutarhavuodesta. Kotiviljelmissä vahvimmin edustettuna on basilika, jota olen popsinut viimeaikoina usein, mutta se ei ota loppuakseen. Avokado on sinnitellyt surkeana koko kesän ja olen koko ajan toivonut sen kuihtumista, koska se on niin kertakaikkisen ruma. Ihan vaan kiusallaan, se ei suostu kuihtumaan. Yllytettynä laitoin kesällä inkiväärin maavarren multaan. Siitä kasvoi mahtava yksivartinen ruokokasvi, joka yksinäisyydessään näyttää varsin huvittavalta. Chiliä kasvoi vahingossa kesäkukkien joukkoon, koska mullassa oli kaksi vuotta vanhoja siemeniä. Nyt kotona on yksi chilihedelmäkin kasvamassa ja työpaikalla parikin. Työhuonettani hallitsevat kurpitsakasvit, joiden kukkia olen viime aikoina syönyt paljon friteerattuna. Toimittuani itse pölyttäjänä sain vihdoin yhden kurpitsan hedelmän kasvamaan. Hedelmä on hyvinvoivan näköinen, mutta koko ei ole huima; halkaisija on 7 cm, eikä se tunnu siitä enää kasvavan. Hmm... jotenkin tulee mieleen parin vuoden takainen perunanviljely. Silloinhan satona kuudesta istutusperunasta oli kaksi pientäkin pienempää perunaa. Nyt on siis tulossa minikurpitsa. Tänään luin netistä Suomessa vastaolleesta kurpitsakilpailusta, jonka voitti yli 300 kiloinen kurpitsa. Omani ei pärjäisi tuossa kisassa. Niin se kai on, että jokainen on hyvä jossain: Minä kai sitten minikasvisten kasvattimessa. Jos siirtyisin maatalouteen, seurauksena olisi varmaan minipossuja.

Toimiston chili muuttuu tulisemmaksi, mutta minä yritän pysyä viileänä

Ikioma arktinen minikurpitsani

Viidakko työhuoneessa lisää viihtyvyyttä, luovuutta ja työtehoa... ainakin toivottavasti