Helmiäispilvistä vesisateeseen

Harvinaiset helmiäispilvet (kuvan oton aikaan helmiäisvärit eivät olleet näkyvillä)

Alkuviikosta aamutuimaan ihmettelin muutaman työkaverin kanssa taivaalla näkyviä pilviä. Ensin ne näyttivät hieman kummallisilta keskipilviltä, mutta hieman ennen auringonnousua pilvet saivat helmiäisvärin. Tuollaisia kummajaisia en ollut ennen nähnyt ja turvauduin Googlen apuun. Sain selville, että kyseessä oli helmiäispilvi eli polaarinen stratosfääripilvi. Nuo pilvet muodostuvat ylhäällä ilmakehässä erittäin kylmissä oloissa, vähintään -78 asteen lämpötilassa, ja ovat harvinaisia. Oli mukava bongata tällainen harvinaisuus!

Loppuviikosta sää ei ollut yhtä mielenkiintoinen. Tuuli oli reipasta ja lauantaina lämpötila kohosi selvästi plussalle. Vesisadetta jatkui koko lauantaipäivän ja se liukasti tiet kertaheitolla. Säät eivät olleet siis suosiolliset, kun väitöskirjaohjaajani (ja ainoa kollegani työpaikalla meteorologian alalla) meni naimisiin launataina. Hieman ironista, että meteorologin häissä sataa vettä helmikuussa; se tuskin oli toivelistalla. Ensimmäistä kertaa pääsin juhlimaan häitä Huippuvuorilla. Liukastelimme autolla sivuluisuttellen kirkkoon vihkitilaisuuteen. Pappi vitsaili puheessaan, että seremonia pidetään norjan kielellä, jotta mahdollisimman harva ymmärtäisi; hääpari kun oli ruotsalais-englantilainen. Papin aamenen jälkeen pari poistui kirkosta morsian untuvatakkiin kääriytyneenä, ja sulhanen moottorikelkkailukengät jalassa, hih. Illalla kokoonnuimme yliopistolle hääjuhlaan. Tarjolla oli mahtava neljän ruokalajin illallinen, sisältäen mm. hyljettä, valasta ja peuraa. Häapari ei toivonut lainkaan lahjoja. Porukalla hankimme kuitenkin heille matkalahjakortin, ja päätimme vähän kiusata heitä. Häätilausuudessa kerroimme hankkineemme heille kielloista huolimatta jotain "pientä". Kärräsin työkaverini kanssa paikalle pesukoneen kokoisen paketin, jonka lahjoitimme hääparille. Avattuaan ison paketin, alta paljastui hieman pienempi paketti, ja sitten taas pienempi paketti, ja sitten taas.... vartin päästä, kymmenen kääreen ja paketin jälkeen hääpari sai vihdoin käteensä pienen lahjakortin. Enpä ole kyllä monena jouluna yhteensäkään paketoinut niin paljon kuin tuon lahjan eteen perjantaina työpäivän päätteeksi. Morsiuspari vain totesi lahjasta, että heidän väitöskirjantekijöillään on selvästi liikaa vapaa-aikaa, kun ehtivät noin hyvin pakkaamaan, ja heidän olisi ehdottomasti vain keskityttävä väitöskirjan tekemiseen! No, tämä pieni ilkikurisuutemme sai juhlaan hyvät naurut aikaan.

Lahjakortti hyvin turvallisesti pakattuna kymmenen kääreen ja laatikon sisään antoi hääparille toviksi puuhaa.

Loppujen lopuksi hääpari sai lahjan käsiinsä, ja oli iloisesti yllättynyt.

Pedon jäljillä

Sunnuntaiaamun tunnelmaa

Viime viikolla sanoin, että ihan varmasti lähiaikoina tulee sähkökatko, koska moneen kuukauteen sellaista ei ole ollut. Töissä olen raivoisasti tallentanut työni vähän väliä, koska takaraivossani on ollut tunne, että joskus ne sähköt taas menee kesken työpäivän. Täällä sähkökatkoja tapahtuu aika usein, ja varajärjestelmä ei aina mene päälle "vain napin painalluksella" niin kuin pitäisi. Joskus aiemmin, kun varageneraattoria testattiin, huomattiin, että sitä ei saatu päälle sähkökatkon aikana, koska se oli kytketty siten, että se tarvitsi sähköä. Loogista (!?), että sähkökatkon varalle tarkoitettua varajärjestelmää ei saada päälle, koska se tarvitsee sähköä, jota katkon aikana ei tietenkään ole saatavilla! Perjantaina se katko sitten taas tuli työpäivän päätteeksi ja kesti kaksi tuntia. Hipsin kotiin pimeitä katuja ja aloitin perjantain polttamalla kynttilöitä. Itse asiassa ei hassumpi aloitus viikonlopulle!

Lauantaina päällä pörräävä helikopteri herätti aamuun. Söimme aamupalaa ajatellen, että kopteri kuului meneillään olevaan pelastusharjoitukseen, mutta välillä kuului paukahduksia, jotka eivät sopineet kuvaan. Hieman myöhemmin sitten selvisi, että nalle oli tullut kylään. Olen myös aavistellut karhun tuloa viime viikot. Tunne ei varmaankaan johtunut piilevistä ennustajantaidoistani, vaan ihan siitä faktasta, että vuonossa on jääpeite ja jäisinä vuosina karhut tulevat vierailuille selvästi useammin. Karhulle maistui kylän koiratarhalla hylkeenliha. Iltapäivällä karhu oleskeli lähivuonon ja laakson alueella. Mieleni olisi tehnyt hyvän sään vuoksi hiihtämään laaksoon, mutta jätin sen nyt viikonloppuna väliin, välttääkseni ei-toivotun seuran hiihtoretkellä.

Sunnuntaina maisemaa kaunisti ihana helmikuinen valon kajastus pastelliväreissä. Jo aamupäivällä kävin kuvaamassa ulkona, ja iltapäivällä lähdimme kuvaus/ihasteluretkelle kelkoilla. Laaksossa ajaessa huomasin kelkkauran poikki kulkevat askeleet. Ne olivat komeat nallen jäljet eiliseltä! Johtopäätökseni jäljistä olivat, että tassun koko oli kunnioitettava, ja olisin luultavasti hävinnyt painiottelun. Nallen askel oli ollut vähän laahaava. Jäljistä sai myös laskettua varpaat, joita näytti olevan viisi kappaletta. Sitä en kyllä tiedä, pitääkö laulu paikaansa, että "nallen varpaat palelee, pilipilipom". Toivottavasti ei.

Kylä jäätiköltä katsottuna

Minä relaan kelkan päällä ja katselen kotikylää.

Se peto oli TOSI iso, ainakin jäjistä päätellen! (heh, kameran kuvakulma kyllä hieman liiottelee karhupedon tassun kokoa)

Jääkarhun jäjillä

Luonto kutsuu

Valo on keskipäivän vieras Longyearbyenissä.

Kylä on herännyt talviunilta. Aurinko on horisontin alapuolella vielä kymmenen päivää, mutta valoa riittää keskipäivällä jo ulkoiluaktivitetteihin. Kylässa leijuu kaksitahtiöljyn haju, ja moottorikelkkoja viilettää ohi vähän väliä. Hinku kylän ulkopuolelle on suuri. Into retkeilyyn on sinänsä positiivinen ilmiö, mutta heti retkeilykauden alussa on jo ilmennyt haittapuoliakin. Pelkästään tämän viikonlopun aikana on ehtinyt tapahtua; kaksi moottorikelkkaa vajosi merijäihin ja yksi kelkkailija ruhjoi itsensä pahasti ajamalla aamuyön pimeässä kymmenen metriä korkealta jyrkänteeltä alas. Säiden puolesta talvi on ollut varsin suosiollinen lumivyöryille, joten kauhulla odotan moniko hautautuu lumen alle tänä talvena. Kaikkien näiden riskien rinnalla jääkarhujen olemassaolo tällä saarella tuntuu hyvin pieneltä vaaralta, vaikka se ulkopuolisen silmissä usein tuntuukin isoimmalta riskiltä.

Vaikka luonnolla onkin selvä ylivoima täällä, ei sen takia kannata täysin jäädä kotiin vain pelkäämään. Järjenkäytöllä, kokemuksella ja liiallisen innon taltuttamisella pääsee täällä jo aika pitkälle, ja voi nauttia ulkoiluaktiviteeteista. Tänä viikonloppuna teimme talven ensimmäisen kunnollisen kelkkaretken. Tarkoitukseni oli startata kelkkani jo lauantaina, mutta avain oli hukassa. Sen seurauksena kelkka jäi parkkiin, ja reissasin lähiseudulla matkustajan paikalla. Parin tunnin epätoivoisen etsimisen jälkeen avainkin löytyi myöhemmin. Sitä ennen olin jo ehtinyt netistä selvittää, että uusi avain olisi maksanut lähes 200 euroa. Se tieto toi tuskanhien pintaan ja lisäsi avaimen etsimisintoa. Loppujen lopuksi avain löytyi "loogisesti" laatikosta otsalamppujen joukosta. Mikä helpotus! Sunnuntaina kelkkani käynnistyi tuolla avaimella ja pääsi jäätikköretkelle. Oli kiva ratsastaa pitkän tauon jälkeen keltaisella hirmullani lumikenttien läpi. Pitkän tauon jälkeen oli kummallista lähteä ulos täydessä kelkkavarustuksessa. Vaatetus on kerrassaan kuin kuukävelyllä: Paksu haalari, painava kypärä, joka väsyttää niskan, ja valtavat kengät. Kelkkakenkäni on valmistajan mukaan tehty jopa -70 asteen kylmyyteen, joten ne ovat paksupohjaiset ja isot. Omani ovat vielä tarkoituksella numeron tai pari liian isot, jotta väliin mahtuu sukkia. Kun noilla monstereilla astelee kohti moottorikelkkaa, tulee väistämättä mieleen kuuluisat sanat "tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri ihmiskunnalle". Heh.

Luminen maisema kutsuu retkeilijää.

Minä moottorikelkkailu/kuukävelyvarusteissa.