Valo on keskipäivän vieras Longyearbyenissä.Kylä on herännyt talviunilta. Aurinko on horisontin alapuolella vielä kymmenen päivää, mutta valoa riittää keskipäivällä jo ulkoiluaktivitetteihin. Kylässa leijuu kaksitahtiöljyn haju, ja moottorikelkkoja viilettää ohi vähän väliä. Hinku kylän ulkopuolelle on suuri. Into retkeilyyn on sinänsä positiivinen ilmiö, mutta heti retkeilykauden alussa on jo ilmennyt haittapuoliakin. Pelkästään tämän viikonlopun aikana on ehtinyt tapahtua; kaksi moottorikelkkaa vajosi merijäihin ja yksi kelkkailija ruhjoi itsensä pahasti ajamalla aamuyön pimeässä kymmenen metriä korkealta jyrkänteeltä alas. Säiden puolesta talvi on ollut varsin suosiollinen lumivyöryille, joten kauhulla odotan moniko hautautuu lumen alle tänä talvena. Kaikkien näiden riskien rinnalla jääkarhujen olemassaolo tällä saarella tuntuu hyvin pieneltä vaaralta, vaikka se ulkopuolisen silmissä usein tuntuukin isoimmalta riskiltä.
Vaikka luonnolla onkin selvä ylivoima täällä, ei sen takia kannata täysin jäädä kotiin vain pelkäämään. Järjenkäytöllä, kokemuksella ja liiallisen innon taltuttamisella pääsee täällä jo aika pitkälle, ja voi nauttia ulkoiluaktiviteeteista. Tänä viikonloppuna teimme talven ensimmäisen kunnollisen kelkkaretken. Tarkoitukseni oli startata kelkkani jo lauantaina, mutta avain oli hukassa. Sen seurauksena kelkka jäi parkkiin, ja reissasin lähiseudulla matkustajan paikalla. Parin tunnin epätoivoisen etsimisen jälkeen avainkin löytyi myöhemmin. Sitä ennen olin jo ehtinyt netistä selvittää, että uusi avain olisi maksanut lähes 200 euroa. Se tieto toi tuskanhien pintaan ja lisäsi avaimen etsimisintoa. Loppujen lopuksi avain löytyi "loogisesti" laatikosta otsalamppujen joukosta. Mikä helpotus! Sunnuntaina kelkkani käynnistyi tuolla avaimella ja pääsi jäätikköretkelle. Oli kiva ratsastaa pitkän tauon jälkeen keltaisella hirmullani lumikenttien läpi. Pitkän tauon jälkeen oli kummallista lähteä ulos täydessä kelkkavarustuksessa. Vaatetus on kerrassaan kuin kuukävelyllä: Paksu haalari, painava kypärä, joka väsyttää niskan, ja valtavat kengät. Kelkkakenkäni on valmistajan mukaan tehty jopa -70 asteen kylmyyteen, joten ne ovat paksupohjaiset ja isot. Omani ovat vielä tarkoituksella numeron tai pari liian isot, jotta väliin mahtuu sukkia. Kun noilla monstereilla astelee kohti moottorikelkkaa, tulee väistämättä mieleen kuuluisat sanat "tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri ihmiskunnalle". Heh.
Luminen maisema kutsuu retkeilijää.
Minä moottorikelkkailu/kuukävelyvarusteissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti