Punertava kyläTänään vietimme suomalaisten iltaa Priitan luona. Hän on asunut jo vuosia Huippuvuorilla, hieman Longyearbyenin ulkopuolella, ja hänellä on oma koiratarha. Silloin tällöin kokoonnumme hänen luokse suomalaisporukalla. Tämä oli kolmas kerta minulle. Uusia suomalaisia ei ihme kyllä ole tänä syksynä tullut yhtään yliopistolle, vanhoja on sentään muutama. Aikoinaan perusopiskelijana Huippuvuorilla nautin kansainvälisestä tunnelmasta, mutta nyt kun asustan täällä pysyvämmin, on mukavaa, jos ympärillä on joitakin suomalaisia... aina kun ei ole helppoa saada kaikkia ajatuksia ja tuntoja vieraalla kielellä selitettyä. Priitan luona tarjottiin valasta. Muutama viikko sitten varovasti ravintolassa maistoin elämäni ensimmäistä kertaa valasta neliösentin kokoisen palan. Silloin olin varovainen, koska olen pahasti kala-allerginen. Niin kuin oli arvattavissa, ei valaalla ole mitään tekemistä kalan kanssa (paitsi että ne polskuttelevat iloisesti samoissa vesissä), ja mitään allergisia reaktioita ei ilmennyt. Tänään sain jo kunnon palan valasta (en sentään kokonaista!) lautaselleni. Hyvää oli. Sanoisin, että se oli hieman kuin naudan lihaa lievällä maksan maulla. Ehkäpä joskus lähitulevaisuudessa lautaselleni ilmestyisi hyljettä, jota en vielä ehtinyt maistamaan.
Syksy on käynnistynyt kunnolla harrastustoiminnan tiimoilta. Viime vuonna minulla meni viikossa 6 tuntia norjan kurssilla. Koska kielikoe meni kesällä läpi, en enää käy kurssilla. Nyt olisi enemmän aikaa muille harrastuksille. Tällä viikolla kävin uimassa ja pelaamassa sählyä pitkästä aikaa. Sulkapalloakin pitäisi päästä pian taas pelaamaan ja seinäkiipeilykin houkuttaisi tauon jälkeen. Sitten voisin ehkä liittyä valokuvauskerhoon... Jos joku siis epäilee, että pikkukylässä ei ole vapaa-ajan tarjontaa, on pahasti väärässä. Kyllä täällä tekemistä olisi, mutta valitettavasti joskus vapaa-ajan hupeja häiritsee se, että pitää välillä käydä töissäkin.
Auringonlaskun jälkeen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti