Sarvista kiinni

Longyearbyen kuun loisteessa

Alkuviikolla tuuli puhalsi mahtivoimallaan ja lunta tuiskusi horinsontaalisesti. Puuskissa tuulen nopeus maalla oli pahimmillaan 20-30 m/s ja ulkoilu oli haastavaa. Urheiluhallille oli kuitenkin illlalla päästävä pelaamaan sählyä. Kävely tuntui hitaalta vaihtoehdolta, joten matkasin pyörällä. Olin sentään hyvin varustautunut: päälle tuulenpitävät vaatteet ja päähän kaiken peittävä kypäräpipo, laskettelulasit ja pyöräilykypärä. Näytin siis ihan urpolta, mutta täällä on tavallista että väkeä tulee vastaan pahimmilla talvikeleillä laskettelulasit päässä kadulla. Olen näinä vuosina kehittynyt melko näppäräksi talvipyöräilijäksi, mutta edes nastarenkaat ja luja tahto eivät pitäneet pyöräilijää jäisellä tiellä sivutuulessa pahimmissa puuskahuipuissa. Osa matkasta oli talutettava pyörää ja puristettava pyörää sarvista napakasti. Sivutuuli tarttui nimittäin pyörään ja olisi vienyt sen mennessään, jos en olisi pitänyt kiinni! Puolessa välissä viikkoa tuuli rauhoittui ja nyt pyöräni ei enää lentele ilmassa.

Tartuin myös toisiin sarviin: starttasimme tänään ensimmäistä kertaa tällä kaudella moottorikelkkamme. Kelkkakelit ovat olleet onnettomat, ja siksi kauden aloitus on venynyt. Kelkat ovat tietenkin odottaneet malttamattomana ja olivat hyvin yhteistyökykyisiä, kun niitä pitkän tauon jälkeen starttailtiin. Kävin ajamassa keltaista petoani hyvin lyhyesti, koska joka paikassa on vain jäätä ja kiviä.

Jäinen laakso ei houkuttele kelkkailemaan tai hiihtämään