Huipulla!: Risteilypäiväkirja

Rakas päiväkirja...

Perjantai 16.päivä:
Laiva on lastattu mittalaitteilla, työkaluilla, opiskelijoilla ja opettajilla.... Yksi opiskelijoista tosin jäi reissusta rannalle, koska on jumissa tuhkan valtaamilla matalammilla leveysasteilla. Joskus nimi on enne, nimittäin pojan nimi on suomeksi käännettynä ”tuhka”. Lähdimme matkaan myös laivan vanhalla miehistöllä, koska miehistönvaihto venyi tuhkan pysäytettyä lentoliikenteen. Matkasimme kohti Isfjorden-vuonon sisäosaa, jossa oseanografit totesivat, että heidän mittalaitteensa ei toimi. Pian palasimme kotisatamaan hakemaan korjausapua.

Lauantai 17. päivä:
Palasimme jälleen kerran Longyearbyeniin. Tällä kertaa vaihtamaan uuden miehistön, joka onnistui vihdoin lentämään saarelle. Kokosimme satamassa odotellessamme opiskelijoiden kanssa säämaston, jotta olemme valmiina taistoon heti, kun saamme jalkamme asetettua merijäälle. Illalla matka jatkui ulos Isfjorden-vuonosta koko ajan ctd-mittauksia meressä tehden.

Sunnuntai 18. päivä:
Lilluimme edelleen merellä tehden ctd-mittauksia, mutta illaksi suuntasimme St. Jonsfjorden-vuonon sisään. Vuono oli tosi kaunis, hienojen vuorien ympäröimä. Jäällä köllötteli kymmeniä tai jopa satoja hylkeitä. Ruoka oli siis katettu jääkarhuille. Päivällisen jälkeen meillä alkoi täysi tohina, kun vihdoin pääsimme ulos laivasta ja asensimme mittalaitteita jäälle. Ennen puoltayötä olimme valmiita, ja kaaduin väsyneenä sänkyyn.

Maanantai 19. päivä:
Eipä voisi parempaa kenttätyökeliä toivoa. Pakkasta oli noin 8 astetta ja aurinko porotti. Tärkeimmät varusteet olivat siis aurinkolasit ja aurinkorasva. Keskityimme päivän aikana liekapallomittauksiin. Lennätimme opiskelijoiden kanssa palloa ylös alas koko päivän iltaan asti. Pallon lennätys oli rentoa puuhaa.

Tiistai 20. päivä:
Sää jatkui mainiona. Lennätimme palloa päivän mittaan useaan otteeseen. Välillä kävin jäätikköretkellä vuonon reunalla muutaman opiskelijan kanssa. Tutustuimme kollegani opastuksella jäätikön ominaisuuksiin, ja minä räpsin kuuntelun lomassa kuvia minkä kerkesin. Jäätikön reuna oli tosi hieno ja jää oli paikoin tosi tumman sinistä. Opin, että jos jäätikköjäässä ei ole paljon ilmakuplia, se absorboi lähes kaikki värit paitsi sinisen, ja siksi se on näkyvä väri. Ruoka oli edelleen katettuna jääkarhuille, eli hylkeitä oli joka puolella ja ne näyttivät hyvin syöneiltä, mutta jääkarhuja ei ole näkynyt. Illalla hyppäsin työpäivän päätteeksi laivan ulkokannella olevaan lämpimään altaaseen kylpemään ja katselemaan maisemia. Opiskelijat olivat sen verran hulluja, että jokainen heistä kävi ennen lämmintä allaskylpyä hyisen kylmässä meressä. Uimiseksi sitä ei voinut kutsua, sillä refleksit saivat opiskleijat pomppaamaan jäisestä merestä sekunnissa ylös, mikä oli huvittavaa katseltavaa.

Keskiviikko 21. päivä:
Teimme vielä puoli päivää mittauksia St. Jonsfjordenissa, ja sitten pakkasimme jääleirin kasaan ja lähdimme matkaan kohti pohjoista. Koko ajan olimme jännityksellä odottaneet, milloin BBC:n kuvaustiimi ja Sir David Attenborough tulevat kuvaamaan laivalle. Heidän piti alunperin tulla jo sunnuntaina, mutta logistiikkaongelmien takia kuuluisa luonto-ohjelmien kuningas ei päässyt saapumaan silloin. Myöskään tänään herra Attenborough ei valitettavasti saapunut, koska pilvet olivat liian alhalla helikopterilentoon. Niinpä koko homma peruuntui kaikkien pettymykseksi. Olisihan se ollut jännittävä seurata miten herra Attenborough olisi dramaattisesti kertonut merijäästä laivan keulassa kameroille. Matkalla pohjoiseen palasimme asteen lähemmäksi sivilisaatiota, kun televisiosignaali palasi takaisin. Nyt olemme taas hieman paremmin perillä, mitä maailmalla oikein tapahtuu sillä aikaa, kun me elämme omaa elämäämme omassa pikkulaivassamme.

Torstai 22. päivä:
Meri oli ihanan tyyni ottaen huomioon, että olimme kaukana avomerellä, jossa usein on ”reilu maininki ja reilu meininki”. CTD-mittaukset olivat taas käynnissä, mutta päivä oli kaikille mukavan leppoisa välipäivä. Meren syvyys oli maksimissaan pari kilometriä, joten todellakin opiskelijat saivat tovin odotella meressä pystyprofiilia 1 m/s:n nopeudella keräävää mittalaitetta. Kun horisontti ja maisema olivat harmaita, pystyin jopa hetkeksi keskittymään toimistotöiden tekoon, toisin kun aiemmin, jolloin liian upeat maisemat häiritisivät työskentelyäni maisemakonttorissa laivan komentosillalla. Nyt katseltavaa oli lähinnä ohiliitävissä myrskylinnuissa. Kävin illalla purkamassa energiaani laivan kuntosalin juoksumatolla. Olo oli vähän hutera, kun juoksin laivan liikkuessa, mutta tällä kertaa en sentään pudonnut juoksumatolta.

Perjantai 23. päivä:
Matka jatkui kohti pohjoista. Yön aikana pääsimme ensimmäistä kertaa kunnolla aaltojen makuun, mutta ne eivät aiheuttaneet ongelmia kenellekään. Olimme selvästi 80° leveyspiirin pohjoispuolella, kun jään reuna ilmestyi sumun seasta. Laiva puski itseään kohti pohjoista etsien sopivaa jäälauttaa työskentelyyn. Iltapäivällä matka pysähtyi, kun laiva kohtasi liian paksun jäälautan. Jäimme jumiin. Olen aika paljon elämässäni seilannut jään peittämillä merillä, mutta koskaan en ole jäänyt yhtä tiukasti jäähään jumiin. Tuntikausia moottorit yrittivät puskea meitä pois jäälautan päältä tuloksetta. Vihdoin illan myöhäisinä tunteina vetoköysien avulla saimme keinutettua laivaa ja rikottua jään altamme. Jos se ei olisi onnnistunut, olisi ainoa mahdollisuutemme ollut paukutella dynamiittia jäällä. Jääkenttä ympärillämme oli täysin yhtenäinen ja jää oli osoittanut paksuutensa ja sitkeytenstä, joten päätimme ankkuroida itsemme lautan viereen ja aloittaa työt seuraavana aamuna.

Launatai 24. päivä:
Aamupalan jälkeen säntäsimme jäälle tekemään mittauksia. Pakkanen tuntui purevalta. Pystytimme maston ja asensimme säteilymittalaitteen. Sen jälkeen autoin jäänäytteiden otossa ja mittasin lumen heijastavuutta opiskelijoiden kanssa. Yhtäkkiä jäähän tuli railo, suoraan säteilymittalaitteen alle ja juoksimme siirtämään laitteen turvallisesti omalle lautanpuoliskollemme. Jäähän oli ilmestynyt myös toinen halkeama, joka erotti ison säänmaston omalle lautalleen. Asiaa pohdittuamme, emme panikoineet vaan annoimme maston olla pystyssä ja seurasimme tilannetta. Joka tapauksessa saisimme maston noudettua laivalla, jos se lähtisi yksinään seilaamaan arktisia vesiä. Puolen yön maissa heräsin siihen, kun laivan moottorit käynnistettiin. Tokkuraisena mietin, että se oli paha enne. Havahduin kuitenkin kunnolla vasta, kun oveeni koputettiin. Tiesin heti, että säämasto oli vaarassa. Kiskoin satunnaisia vaatteita päälleni ja menin laittamaan haalaria päälleni. Sain kehotuksen, että kannattaisi olla kelluntapuku päällä. Sitten aloin aavistelemaan, että ulkona saattaisi odottaa isompikin evakuointioperaatio. Kun pääsin vihdoin kannelle näin, että koko jääkenttä oli mainingin takia mennyt hetkessä pieniksi palasiksi. Säämasto ja muut mittalaitteet olivat onneksi jo silloin matkalla kohti laivaa ja saimme loppujen lopuksi kiireisesti nostettua kaiken laivan kannelle. Lautoille jäi vain puiset kiinnityspölkyt ja muutama muovikeppi. Adrenaliiniä oli tapauksen johdosta kertynyt sen verran, että piti hengittää pari kertaa syvään ennen kuin painoin pääni takaisin tyynylle.

Sunnuntai 25. päivä:
Matka jatkui itään uutta jäälauttaa etsien. Jäästä ei kyllä ollut puutetta, mutta kaikki oli pieninä palasina mainingin takia. Jääkarhut piileksivät edelleen erittäin hyvin, eikä yllättäen yhtään näkynyt, muutamat jäljet vain. Yhdet melko tuoreet jäljet todistivat jääkarhuäidin tepastelleen kahden lapsensa kanssa. Muutama mursu sentään uiskenteli jäälauttojen keskellä. Toimistotyöpäivä tuli siis tästäkin, vaikka laivan melussa ja melskeessä oli edelleen aika vaikea keskittyä mihinkään syvälliseen työhön. Kun monivuotista jäätä ei löytynyt, tyydyimme yksivuotiseen jäälauttaan ja kiinnitimme itsemme jäälauttaan puolenyön aikoihin. Keskiyön aurinko paistoi.

Maanantai 26. päivä:
Palasimme hetkeksi rutiineihimme ja aloitimme aamupalan jälkeen työskentelyn jäällä. Tuulen takia oli kylmää. Jäälokit kaartelivat ympärillä, kun puuhastelimme jäällä. Pian jäälle alkoi ilmestyä tuttuun tapaan railoja. Olin tällä samalla keväisellä kurssiristeilyllä jo neljättä kertaa, mutta koskaan historiassa en ole vapaaehtoisesti poistanut leiriä jäälautalta vaan se on aika evakuioitu pakosta. Se kertoo jotain jäälauttojen kestävyydestä. Nyt teimme kuitenkin historiaa ja lähdimme vapaaehtoisesti puolenyön aikaan. Kuulimme uutisia Longyearbyenistä, että siellä oli poissaollessame vieraillut monta jääkarhua, muun muassa emo pentuineen. Epäreilua! Viime vuonna oli sama homma, että poissaollessani nallet tulivat kylälle. Ne eivät ilmeisesti uskalla tulla silloin, kun minä olen kotona.

Tiistai 27. päivä:
Kurssi oli kohti etelää ja matkalla merijään joukosta rannikolle oli vähän aallokkoakin. Matkalla kohti uusia merimittausasemia kävimme turistina katselemassa maisemia kahdessa tosi kauniissa vuonossa. Toiveista huolimatta, jäällä ei näkynyt vieläkään karhuja, vain mursuja ja hylkeitä.

Keskiviikko 28. päivä:
Saavuimme aamulla Ny-Ålesundin satamaan ja vietimme päivän maissa. Ensin ohjelmassa oli shoppailua ja ostoskorini oli yllättävän täysi ottaen huomioon kaupan pienen koon. Ny-Ålesundissa tutustuimme myös saksalais-ranskalaiseen tutkimusasemaan ja seurasimme sääpallon lähetystä. Kylässä tapasin monta tuttua, joista monet ovat jopa muuttaneet Longyearbyenistä Ny-Ålesundiin. Minulle asumiskelpoisen leveysasteen raja kulkee Longyearbyenin korkeudella. Illalla lähdimme matkaan kohti kotia ja nautimme hienon illallisen onnistuneen risteilyn kunniaksi.

Torstai 29. päivä:
Heräsin kotisatamassa. Edessä oli siivous-, lastaus- ja purkamisoperaatio joka veikin loppupäivän. Oli taas ihanaa olla maissa, ja ennenkaikkea päästä kotiin. Kotioloista ehdin nauttia kaksi päivää ennen kuin lähdin taas reissuun. Tällä kertaa etelään, Wieniin konferenssiin.

Tiivistelmä: 13 vuorokautta merellä, 0 nähtyä jääkarhua, 200-300 nähtyä hyljettä, ei merisairautta, 1 puuttuva opiskelija, ei Sir Davidia ja BBC-tiimiä, 5 päivää säädataa, 13 syötyä kakkupalaa + monta kiloa muuta ruokaa.