Loppu – ja uusi alku

Huippuvuorielämä on nyt ohi. Myös elämä väitöskirjantekijänä on ohi. Mutta elämä jatkuu... tohtorina Suomessa. Uusi koti on nyt Sipoossa, ja uusi kotikunta on osoittautunut oikein mukavaksi paikaksi elää. Sipoon metsissä on kiva samoilla ja olo on kevyt, kun retkikaverina on nykyään kiväärin sijaan marjapoimuri.

Syyskuussa kävin vielä reissun Huippuvuorilla ja silloin oli myös väitöstilaisuuteni. Olen kammonnut tilaisuutta vuosia etukäteen, mutta nyt olo on onnellinen, kun se on ohi. Reissun aikana tyhjensimme lopullisesti vanhan kotimme Huippuvuorilla kuunnellen Bo Kaspers Orkesterin kappaletta - "Velkommen hem, velkommen hem, aldrig igen". Ehkä oli toisaalta hyvä aika lähteä pois Huippuvuorilta, koska siellä iski nyt syksyllä rabies -eli raivotautiepidemia. Yksi sairastunut kettu puri keskellä kylää ohikulkijaa ja muutama muu sairastunut kettu ja poro löydettin kylän lähistöltä. Turvallisempaa on olla ehkä Suomessa kuin raivoavien kettujen ja porojen keskellä. Heh.

Alla on kuvia väitöspäivältä, kun minusta viimein tuli tohtori ja Huippuvuorielämä sai pisteen. Samalla myös tämä blogi saa pisteen. Enää en asu huipulla, vaan Suomessa... vaikka huippua sekin on.... Mutta Suomi-elämää en aio blogissa enää dokumentoida.

Kiitos kaikille ahkerille lukijoille! On ollut ilo tietää, että moni on seurannut vaiheitani "huipulla".

Esitelmä väitöskirjastani

Juhlan aika! Vuosien uurastus tuli päätökseen, sain kavereilta hienon meteorologisen hatun ja oli aika poksauttaa pullo kuovuvaa! JES!

Haudontaa

Haahka hautoo...

Haahkat ovat alkaneet hautoa, ja siksi minäkin olen hautonut joitain ajatuksia Huippuvuorista ja Suomesta päässäni. Muutto Suomeen on edessä jo reilun kahden viikon päästä. Olo on innokkaan haikea. Minusta on tosi kivaa muuttaa eksoottiseen Suomeen, mutta on monta asiaa joita jään kaipaamaan Huippiksilta. Toisaalta on myös helppo koota lista asioista, joita en tule kaipaamaan.

Huippua Huippuvuorissa ovat:
* keskiyönaurinko ja 24 h valo
* kaamos
* pehmeä tundra, jolla on ihana kävellä
* linnut, joita on rajoitettu määrä, eli ne voi oppia tunnistamaan ja eivätkä ne piileskele puiden suojassa
* kunnon talvi
* hassut ihmiset
* kansainvälinen ilmapiiri
* sählyjoukkue
* totaalinen ei-ulkonäkökeskeisyys (tuulipuku ja toppahaalarit ovat ihan ok!)
* vuoret
* pikkukylän ilmapiiri


Näitä en tule kaipaamaan:
* ainainen kova tuuli
* ihmisten ajattelutapa "säännöt eivät koske minua"
* ruokakauppa (koska vaihtoehtoja ei ole kuin yksi, boikotointi johtaisi nälkäkuolemaan)
* logistiikan vaativuus (yhteys mantereeseen vain lentokoneella)
* rakennustekniikka (liian hyvä tuuletus asunnoissa)
* kiväärin ainainen raahaaminen mukana
* asioiden hoito norjan kielellä on rankkaa (suomella kaikki olisi sujuvampaa)

---

Alla kuvia kesän linnuista, jotka ovat muuttaneet päinvastaiseen suuntaan kuin minä:

Suosirri etsii lammikosta syötävää.

Isolokki on helppo tunnistaa, koska se on "niin iso lokki".

Nämä heinäsorsapojat eivät kyllä Huippuvuorille oikeastaan kuulu, ainakaan heiloja on vaikea täältä löytää. Toisaalta, matkailu pohjoiseen varmasti avartaa!

Kanadanhanhikaan ei ole tavallinen vierailija näillä leveysasteilla, mutta muutama niitäkin tuli kyläilemään.

Tämä haahkapariskunta on selvästi jonnekin matkalla, niin kuin olemme mekin olemme kohta.

Kevät vilahti ohi hetkessä

Oho, edellisestä blogipäivityksestä on vierähtynyt tovi. Nyt voin sitten yrittää selittää, mitä viime viikkoina on tapahtunut, ja keksiä tekosyitä, miksi aikaa ei ole ollut blogin kirjoittamiselle.

Ensin tuli pääsiäinen, jolloin saimme myös vieraan Suomesta. Pääsiäisenä kelit eivät tosin suosineet, mutta pääsimme sentään muutamille retkillekin, lähinnä moottorikelkoilla, mutta myös hiihtoa koirien kanssa kokeiltiin. Kelkoilla kävimme yhtenä päivänä moikkaamaassa kavereita mökillä ja toisena päivänä grillaamaassa makkaraa maastossa maisemapaikalla. Pääsiäisen retket jäivät sitten viimeisiksi kunnon retkiksi, sillä sitten tuli plusasteet ja vesisade jotka tekivät tuhojaan lumioloille. Nyt olisi sitten kaksi moottorikelkkaa myynnissä. Kiinnostaako?

Kun pääsiäisvieraamme lähti, aloimme valmistua uusien tuloon ja etenkin Henkan väitöstilaisuuteen, joka oli kuun alussa. Henkan harteilla oli väittely, joka sujui oikein malliikkasti. Minä järjestelin pää sauhuten väitösillan illallisjuhlaa. Hauskinta oli koristella teeman mukaan. Koska tuore tohtori tutki väitöstyössään katkoja, kävin jopa omin avuin pyydystämässä vuonosta katkoja, jotka sitten uiskentelivat juhlan ajan akvaariossa. Party animals! Nyt talossa siis on yksi tohtori, ja toinen toivottavasti tulee syksyllä. Minä viimeistelen parhaillaan väitöskirjaani, ja aikeissa on lähettää se tarkastettavaksi kesäkuun aikana.

Kuin salakavalasti, muutto Suomeen lähestyy. Odotan sitä innolla, mutta toisaalta en ole jaksanut toistaiseksi hoitaa siihen liittyviä käytännönasioita. Pitäisi miettiä muuttopäivät, muuttokontit, lentoliput, pakkaus, kelkkojen myynti, ja ...ehkä oleellisin: uusi koti. Kaikki on vielä levällään, mutta eiköhän asiat jotenkin järjesty. Onhan meillä ainakin teltta, jossa voi sitten asua Suomessa jos muuta rakennelmaa ei pään päälle löydy. Ei siis mittään hättää!

Alla otoksia viime viikkojen varrelta:

Lumoava vuori lumisena pääsiäisviikolla... nyt lumi on nyt jo osin sulanut vuoren rinteiltä

Makkaran paistoa maastossa

Tuisku-koira riemuitsee kevään ja kesän tulosta

Kävimme vierailijamme kanssa jäätikön sisällä mutkittelevassa jääluolassa

Tohtori esittelee väitöskirjaansa

Koiramaista kisailua

Kun matalammillla leveysasteilla voidaan jo puhua kevään tulosta, on Huippuvuorilla vielä täysi talvi meneillään. Lunta tulee lisää lähes päivittäin ja kesästä ei ole tietoakaan. Tämän viikonlopun talvisena aktiviteettina oli vuosittain järjestettävä kaksipäiväinen koiravaljakkokisa. Kävin lauantaina katsomassa, kun monta tuttua koiraa ja ajajaa lähti innokkaana matkaan. Etenkään koiria ei olisi lähtöviivalla pidätellyt mikään. Mukana olivat mm. kaksi grönlannin koiran "pentua", joita hoidin elämän alkumetreillä pari vuotta sitten. Enää ne eivät kyllä ole pentuja, vaan isoja, vahvoja ja komeita vetokoiria. Hassua ajatella, että nuo samat koirat vapisivat kauttaaltaan, kun vein ne pentuna ensi kertaa ulos lumeen.

Tänään kelkkailin jäätikön päälle katsomaan kisan haasteellisinta osaa. Valjakot nousivat paluuetapilla jyrkkää pitkää rinnettä ylös jäätikölle. Koetuksella olivat koirat, mutta myös ajajat. He eivät voineet vain roikkua mukana, vaan joutuivat työntämään rekeä ylös rinnettä auttaakseen koiria. Kielet lerpattivat, koirilla ja ohjaajilla. Sunnuntaipäivä meni siis leppoisasti jaätiköllä lumella istuskellessa ja katsoessa kun muut rehkivät.

Lähtöviivan innokkuutta

Tämä kaveri ei selvästi kuulunut joukkoon, ja siksi seurasi kisaa vain katsomosta

Tiukkaa kisaa jäätiköllä

Rankkaa menoa ylämäessä

Roikkuvat kielet

Pari vuotta sitten hoivaamani pentu on nykyään iso, komea vetokoira (tuo mustavalkoinen)

Ujosteleva aurinko

Lumimyrsky kotikadulla

Oi aurinko armas, kunpa näyttäytyisit minulle! Kaamoksen jälkeen aurinko on ollut jo useita viikkoja horisontin yläpuolella, mutta ei ole juurikaan suostunut näyttäytymään pilvien takaa. Liiankin hyvin edustettuna on ollut jatkuva harmaa stratuspilvi, josta vuoron perään on tullut lunta ja vettä. Viime viikolle osui myös yksi todella tuulinen päivä. Puuskissa mitattiin 27 m/s, joka on jo ihan kunnioitettava lukema. Silloin kyllä lumi pöllysi ja talo tärisi, ja kaverini suostuttelusta huolimatta valitsin tuona päivänä mieluummin kotisohvan kuin hiihtoretken koirien kanssa.

Myrskytuulen pöllyttäessä lunta olisi melkein voinut eksyä kotikadulle

Viime viikolla vietettiin kylällä perinteistä aurinkoviikkoa, ja myös tänä vuonna lapset joutuivat pettymään odotellessaan vuoden ensimmäisiä auringonsäteitä vanhan sairaalan portailla. Viimeksi vuonna 2005, jolloin muuten itsekin olin paikalla ollessani Huippiksilla vaihto-opiskelijana, on ollut pilvetöntä tuona päivänä, kun säteiden pitäisi osua portaille. Aurinkoviikolla järjestettiin monenlaista ohjelmaa. Itse kävin katsomassa Black Swan -elokuvan (joka oli minusta kamala!) ja kuuntelemassa moottorikelkkasinfonian. Kyseinen sinfonia esitettiin ulkona, keskellä kylää, tien pientareella. Mukana oli kuoro, kaukolämpöputkien alle piiloutunut bändi, kaukolämpöputkia kapuloilla hakkaavia lapsia ja moottorikelkkailevia nuoria miehiä. Välillä tahtia lyötiin jerry-kannuun. Moottorikelkat kävivät kiertelemässä välillä kuvioita musiikin soidessa. Koko teos kuvasi musiikillisesti moottorikelkkaretkiä Huippuvuorilla. Hauska idea, vaikka toteutus olikin hieman vaisu. Viikonlopuksi sitten aurinko tuli vihdoin esille, ja samalla lämpötila tipahti -30 asteeseen. Oma ruumiinlämpöni sen sijaan kohosi, eli vietin vuoden toistaiseksi ainoan aurinkoisen viikonlopun flunssassa. Parannuin sopivasti vesikeleille, ja parhaillaankin ulkona sataa vettä oikein urakalla. Eipä ole kovin arktinen tunnelma. Noh, ainakin tällainen keli kasvattaa työmotivaatiota, kun liiallisia houkutuksia ulkoaktiviteeteille ei ole. ...Ja motivaatiota minä tarvitsenkin sillä väitöskirjan pitäisi olla valmis noin kolmen kuukauden päästä!

"Moottorikelkkasinfonian" muodostivat kuoro, etualan kaukolämpöputkenpaukuttajat, putkien ja pressun alle piiloutunut bändi...

...ja kuvioissa taustalla mutkittelevat moottorikelkat.

Helmiäispilvistä vesisateeseen

Harvinaiset helmiäispilvet (kuvan oton aikaan helmiäisvärit eivät olleet näkyvillä)

Alkuviikosta aamutuimaan ihmettelin muutaman työkaverin kanssa taivaalla näkyviä pilviä. Ensin ne näyttivät hieman kummallisilta keskipilviltä, mutta hieman ennen auringonnousua pilvet saivat helmiäisvärin. Tuollaisia kummajaisia en ollut ennen nähnyt ja turvauduin Googlen apuun. Sain selville, että kyseessä oli helmiäispilvi eli polaarinen stratosfääripilvi. Nuo pilvet muodostuvat ylhäällä ilmakehässä erittäin kylmissä oloissa, vähintään -78 asteen lämpötilassa, ja ovat harvinaisia. Oli mukava bongata tällainen harvinaisuus!

Loppuviikosta sää ei ollut yhtä mielenkiintoinen. Tuuli oli reipasta ja lauantaina lämpötila kohosi selvästi plussalle. Vesisadetta jatkui koko lauantaipäivän ja se liukasti tiet kertaheitolla. Säät eivät olleet siis suosiolliset, kun väitöskirjaohjaajani (ja ainoa kollegani työpaikalla meteorologian alalla) meni naimisiin launataina. Hieman ironista, että meteorologin häissä sataa vettä helmikuussa; se tuskin oli toivelistalla. Ensimmäistä kertaa pääsin juhlimaan häitä Huippuvuorilla. Liukastelimme autolla sivuluisuttellen kirkkoon vihkitilaisuuteen. Pappi vitsaili puheessaan, että seremonia pidetään norjan kielellä, jotta mahdollisimman harva ymmärtäisi; hääpari kun oli ruotsalais-englantilainen. Papin aamenen jälkeen pari poistui kirkosta morsian untuvatakkiin kääriytyneenä, ja sulhanen moottorikelkkailukengät jalassa, hih. Illalla kokoonnuimme yliopistolle hääjuhlaan. Tarjolla oli mahtava neljän ruokalajin illallinen, sisältäen mm. hyljettä, valasta ja peuraa. Häapari ei toivonut lainkaan lahjoja. Porukalla hankimme kuitenkin heille matkalahjakortin, ja päätimme vähän kiusata heitä. Häätilausuudessa kerroimme hankkineemme heille kielloista huolimatta jotain "pientä". Kärräsin työkaverini kanssa paikalle pesukoneen kokoisen paketin, jonka lahjoitimme hääparille. Avattuaan ison paketin, alta paljastui hieman pienempi paketti, ja sitten taas pienempi paketti, ja sitten taas.... vartin päästä, kymmenen kääreen ja paketin jälkeen hääpari sai vihdoin käteensä pienen lahjakortin. Enpä ole kyllä monena jouluna yhteensäkään paketoinut niin paljon kuin tuon lahjan eteen perjantaina työpäivän päätteeksi. Morsiuspari vain totesi lahjasta, että heidän väitöskirjantekijöillään on selvästi liikaa vapaa-aikaa, kun ehtivät noin hyvin pakkaamaan, ja heidän olisi ehdottomasti vain keskityttävä väitöskirjan tekemiseen! No, tämä pieni ilkikurisuutemme sai juhlaan hyvät naurut aikaan.

Lahjakortti hyvin turvallisesti pakattuna kymmenen kääreen ja laatikon sisään antoi hääparille toviksi puuhaa.

Loppujen lopuksi hääpari sai lahjan käsiinsä, ja oli iloisesti yllättynyt.

Pedon jäljillä

Sunnuntaiaamun tunnelmaa

Viime viikolla sanoin, että ihan varmasti lähiaikoina tulee sähkökatko, koska moneen kuukauteen sellaista ei ole ollut. Töissä olen raivoisasti tallentanut työni vähän väliä, koska takaraivossani on ollut tunne, että joskus ne sähköt taas menee kesken työpäivän. Täällä sähkökatkoja tapahtuu aika usein, ja varajärjestelmä ei aina mene päälle "vain napin painalluksella" niin kuin pitäisi. Joskus aiemmin, kun varageneraattoria testattiin, huomattiin, että sitä ei saatu päälle sähkökatkon aikana, koska se oli kytketty siten, että se tarvitsi sähköä. Loogista (!?), että sähkökatkon varalle tarkoitettua varajärjestelmää ei saada päälle, koska se tarvitsee sähköä, jota katkon aikana ei tietenkään ole saatavilla! Perjantaina se katko sitten taas tuli työpäivän päätteeksi ja kesti kaksi tuntia. Hipsin kotiin pimeitä katuja ja aloitin perjantain polttamalla kynttilöitä. Itse asiassa ei hassumpi aloitus viikonlopulle!

Lauantaina päällä pörräävä helikopteri herätti aamuun. Söimme aamupalaa ajatellen, että kopteri kuului meneillään olevaan pelastusharjoitukseen, mutta välillä kuului paukahduksia, jotka eivät sopineet kuvaan. Hieman myöhemmin sitten selvisi, että nalle oli tullut kylään. Olen myös aavistellut karhun tuloa viime viikot. Tunne ei varmaankaan johtunut piilevistä ennustajantaidoistani, vaan ihan siitä faktasta, että vuonossa on jääpeite ja jäisinä vuosina karhut tulevat vierailuille selvästi useammin. Karhulle maistui kylän koiratarhalla hylkeenliha. Iltapäivällä karhu oleskeli lähivuonon ja laakson alueella. Mieleni olisi tehnyt hyvän sään vuoksi hiihtämään laaksoon, mutta jätin sen nyt viikonloppuna väliin, välttääkseni ei-toivotun seuran hiihtoretkellä.

Sunnuntaina maisemaa kaunisti ihana helmikuinen valon kajastus pastelliväreissä. Jo aamupäivällä kävin kuvaamassa ulkona, ja iltapäivällä lähdimme kuvaus/ihasteluretkelle kelkoilla. Laaksossa ajaessa huomasin kelkkauran poikki kulkevat askeleet. Ne olivat komeat nallen jäljet eiliseltä! Johtopäätökseni jäljistä olivat, että tassun koko oli kunnioitettava, ja olisin luultavasti hävinnyt painiottelun. Nallen askel oli ollut vähän laahaava. Jäljistä sai myös laskettua varpaat, joita näytti olevan viisi kappaletta. Sitä en kyllä tiedä, pitääkö laulu paikaansa, että "nallen varpaat palelee, pilipilipom". Toivottavasti ei.

Kylä jäätiköltä katsottuna

Minä relaan kelkan päällä ja katselen kotikylää.

Se peto oli TOSI iso, ainakin jäjistä päätellen! (heh, kameran kuvakulma kyllä hieman liiottelee karhupedon tassun kokoa)

Jääkarhun jäjillä

Luonto kutsuu

Valo on keskipäivän vieras Longyearbyenissä.

Kylä on herännyt talviunilta. Aurinko on horisontin alapuolella vielä kymmenen päivää, mutta valoa riittää keskipäivällä jo ulkoiluaktivitetteihin. Kylässa leijuu kaksitahtiöljyn haju, ja moottorikelkkoja viilettää ohi vähän väliä. Hinku kylän ulkopuolelle on suuri. Into retkeilyyn on sinänsä positiivinen ilmiö, mutta heti retkeilykauden alussa on jo ilmennyt haittapuoliakin. Pelkästään tämän viikonlopun aikana on ehtinyt tapahtua; kaksi moottorikelkkaa vajosi merijäihin ja yksi kelkkailija ruhjoi itsensä pahasti ajamalla aamuyön pimeässä kymmenen metriä korkealta jyrkänteeltä alas. Säiden puolesta talvi on ollut varsin suosiollinen lumivyöryille, joten kauhulla odotan moniko hautautuu lumen alle tänä talvena. Kaikkien näiden riskien rinnalla jääkarhujen olemassaolo tällä saarella tuntuu hyvin pieneltä vaaralta, vaikka se ulkopuolisen silmissä usein tuntuukin isoimmalta riskiltä.

Vaikka luonnolla onkin selvä ylivoima täällä, ei sen takia kannata täysin jäädä kotiin vain pelkäämään. Järjenkäytöllä, kokemuksella ja liiallisen innon taltuttamisella pääsee täällä jo aika pitkälle, ja voi nauttia ulkoiluaktiviteeteista. Tänä viikonloppuna teimme talven ensimmäisen kunnollisen kelkkaretken. Tarkoitukseni oli startata kelkkani jo lauantaina, mutta avain oli hukassa. Sen seurauksena kelkka jäi parkkiin, ja reissasin lähiseudulla matkustajan paikalla. Parin tunnin epätoivoisen etsimisen jälkeen avainkin löytyi myöhemmin. Sitä ennen olin jo ehtinyt netistä selvittää, että uusi avain olisi maksanut lähes 200 euroa. Se tieto toi tuskanhien pintaan ja lisäsi avaimen etsimisintoa. Loppujen lopuksi avain löytyi "loogisesti" laatikosta otsalamppujen joukosta. Mikä helpotus! Sunnuntaina kelkkani käynnistyi tuolla avaimella ja pääsi jäätikköretkelle. Oli kiva ratsastaa pitkän tauon jälkeen keltaisella hirmullani lumikenttien läpi. Pitkän tauon jälkeen oli kummallista lähteä ulos täydessä kelkkavarustuksessa. Vaatetus on kerrassaan kuin kuukävelyllä: Paksu haalari, painava kypärä, joka väsyttää niskan, ja valtavat kengät. Kelkkakenkäni on valmistajan mukaan tehty jopa -70 asteen kylmyyteen, joten ne ovat paksupohjaiset ja isot. Omani ovat vielä tarkoituksella numeron tai pari liian isot, jotta väliin mahtuu sukkia. Kun noilla monstereilla astelee kohti moottorikelkkaa, tulee väistämättä mieleen kuuluisat sanat "tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri ihmiskunnalle". Heh.

Luminen maisema kutsuu retkeilijää.

Minä moottorikelkkailu/kuukävelyvarusteissa.

Ennen ja nyt

138 vuotta sitten suomalainen Nordenskiöld johti 57 miehen joukkoa, joka oli Huippuvuorten pohjoisrannikolla kesän ajan pyyntireissulla. Merijää puski yllättäen pohjoisesta, ja laivat jäivät jumiin talveksi. Retkikunta ei ollut varautunut talvehtimiseen, ja ruoka oli vähissä. Joukko hajaantui, ja 17 miestä lähti pienillä veneillä etelämmäksi, suunnaten tyhjään taloon nimeltä Svenskhuset. Siellä oli varusteita metsästämiseen ja säilykeruokaa. Yksitellen miehet kuitenkin sairastuivat, ja kevääseen mennessä kaikki olivat kuolleet. Yli sata vuotta myöhemmin syy kuolemiin selviää: säilykeruokapurkkien sisältämän lyijyn aiheuttama myrkytys. Mikä tragedia!

Onneksi elämä Huippuvuorilla on nykypäivänä helpompaa. Olen voinut tehdä vapaaehtoisen päätöksen viettää täällä talven, ja olla varma, että ruokaa riittää. Siitä pitää huolen Svalbardbutikken, kylän ainoa ruokakauppa. Edes keripukista ei ole pelkoa, toisin kuin entisajan Huippuvuorilla talvehtijoilla, koska hedelmiä ja vihanneksia saapuu joka viikko lentokoneella saarelle. Ei siis pitäisi valittaa... mutta kuitenkin viime aikoina olen päästänyt suustani muutaman valituksen sanan. Vähän aikaa sitten julkaistiin tutkimus, että kaupan hedelmien hinnat olivat vuodessa nousseet 25%. Siis vuodessa! ...ja vieläpä kun vuodentakainen hintakin oli päätähuimaava. Kaikki muukin tuoretavara on kallistunut kylän ainoassa ruokakaupassa selvästi enemmän kuin mantereella. Säästäisin valituksen sanojani, jos edes hinta vastaisi laatua, mutta joka toinen ostamani sipuli on ollut sisältä mätä, ja mandariinit mätänevät pöydälle kahden päivän jälkeen ostosta. Monesti olen jättänyt ostamatta tomaatit, perunat ja lantut, koska niiden laatu ei ole vaikuttunut ihmisravinnoksi kelpaavaksi... hinta on tosin ollut luomu-luksuskasvisten tasolla.

Noh, kaikesta huolimatta ruokaa riittää, nälkää ei tarvitse nähdä ja elämä 82. leveyspiirillä on helppoa. Nykypäivänä ei tarvitse enää kamppailla selviytyäkseen talven yli, vaan voi onneksi keskittyä muihin asioihin, kuten ihailemaan kevään ja valon tuloa. Alla on kuvia tältä päivältä keskipäivän kajastuksesta.

Etelän suunnalla kajastaa!

Keskipäivällä ei ole enää pimeää...

...keskipäivällä maisema on sinistäkin sinisempi!

Lyhytjänteiset huvit

Joulu meni ajat sitten ja uutta vuottakin on vierähtänyt useampi viikko. Lomailla olisin jaksanut olla kyllä vähän pidempäänkin, mutta nyt on taas arki koittanut. Välillä olen tehnyt aika pitkää päivää töissä, ja siitä huolimatta monesti töistä lähtiessä tuntuu, että mitään näkyvää jälkeä ei tullut, ja joskus on työ mennyt selvästi taaksepäinkin. Se vain kuuluu tutkijan työhön. Säilyttääkseni järkeni, vastapainona haluan tehdä vapaa-ajalla näkyviä asioita. Olen neulonut ja virkannut ja tehnyt muitakin käsitöitä ahkerasti viime aikoina, ja iloinnut kuinka tuloksen voi heti vetää vaikkapa päähänsä (pipon muodossa!). Neuleohjeita en kauheasti jaksa tuijotella, sillä töissä tulee tuijoteltua kaavoja tarpeeksi. Käsityöt syntyvät enemmän luovuudella. Lisäksi olen harrastanut liikunta edelleen säännöllisesti. Juosten tai hiihtäen matka sujuu selvästi koko ajan eteenpäin, ja etenemisen huomaa. Sählytreeneissä tulee ihana onnistumisen tunne maalin tai hienon syötön jälkeen. Kyllähän tietenkin töissäkin kokee sitä onnistumisen iloa, mutta akateeminen työ on vain niin kovin hidasta. Jos saa tulokset valmiiksi ja kirjoittaa niistä artikkelin, kestää monta kuukautta ennen kuin se on käynyt arvioinnin läpi ja tulee kenties takaisin korjattavaksi. Sitten korjausten jälkeen saa odotella taas ja ehkäpä vuoden kuluttua ensimmäisestä lähetyksestä saa iloita "minä onnistuin!". Siispä, pitkäjänteinen työ vaatii lyhytjänteiset vapaa-ajan huvit.

Kaamos on vielä valloillaan, mutta nyt jo keskipäivällä erottaa vaaleamman sinisen alueen etelätaivaalla. Sieltä se aurinko on tuloillaan, mutta kuukauden se vielä antaa itseään odottaa. Vielä siis ehtii fiilistellä todennäköisesti viimeisessä kaamoksessa. Ja vielä on käyttöä yhdelle saamistani joululahjoista. Sain nimittäin pukilta (tai oikeastaan eräältä luovalta tontulta) lahjaksi heijastinviikset. Ne kun laittaa karvalakin kanssa, niin eipä voisi enää kooooolimpi katulook olla!

Karvalakki päähän, heijastinviikset naamaan ja menoksi!