Lerpattavat kielet

Sroka ja kakkaämpäri

Olen viettänyt viime päivinä paljon aikaa kavereideni: Credon, Nukan, Srokan ja Cimcian kanssa. He kaikki ovat grönlanninkoiria, aika itsepäisiä sellaisia. Heidän omistajansa suuntasivat lomalle pois Huippuvuorilta, joten lupauduimme pitämään huolta nelikosta. Tuossa nelitahtivaljakosssa on enemmän tehoa kuin monissa nelitahtimoottorikelkoissa. He kaikki ovat hyvin voimakkaita, ja he tietävät sen. Kaltaistani heikkovoimaista ihmistä on helppo vetää minne vain, joskus kuitenkin karjahtelu auttaa ja yhteistyö sujuu.

Eilen kävimme hiihtämässä koirien kanssa. Varpaat meinasivat paleltua, kun 15 kilometria taittui vauhdilla suksilla vain seisten. Siinä seisoessa sai otsalampun valossa seurata häntien heilumista ja kielien lerpattamista. Kun koirat saivat käskyn lähteä liikkeelle, oli heidän alkuvauhtinsa päätä huimaava, mutta kun parin sadan metrin jälkeen pahin rynnistys oli ohi, ja matka taittui tasaista vauhtia. Oli upeaa viilettää koirien kanssa pimeässä, hiljaisessa laaksossa tähtitaivaan alla. Valitettavasti revontulet täyttivät taivaan vasta kotimatkalla. Ehkä parempi, että revontulet antoivat odottaa itseään, muuten retki olisi ollut liian satumainen.

Oi kuusipuu...

Longyearbyenin joulukuusi

Nyt ollaan menossa jo joulukuussa ja ensimmäinen adventti oli viime sunnuntaina. Kuten monessa muussakin paikassa, myös Longyearbyenissä sytytettiin jouluvalot keskustaan. Mantereen jouluperinteet ovat kantautuneet tännekin, koska torille tuotiin myös joulukuusi. Aivan perinteisin menetelmin sitä ei lähdetty metsästä kirveen kanssa hakemaan, vaan kuusi lennätettiin lentokoneella. Huvittavaa on, että kylän virallinen kuusi mahtuisi kokonsa puolesta vaikka olohuoneeseeni. Ehkä kylän lapsia, jotka eivät ole elämässään juurikaan puita nähneet, ei haluttu järkyttää liian suurella kuusella.

Adventtisunnuntaina kyläläisiä kokoontui satamaan vilkuttamaan Sysselmannin laivalle. Laiva lähti talveksi mantereelle. Laivan lähtö on muodostunut perinteiseksi adventin tapahtumaksi. Entisaikoina viimeisen laivan lähtö tarkoitti, että yhteys muuhun maailmaan katkesi jäiden lähtöön asti. Nykyään adventti ei onneksi enää tarkoita kuukausien eristäytymisen alkua.

Joulupuuhat ovat siis alkaneet Huippuvuorilla. Tänään iltapäivällä on yliopistolla jouluaskartelua. Se ei varmasti ole perinteenä kovin monessa muussa yliopistossa. Lauantaina on yliopiston henkilökunnan joulupöytä. Jännityksellä odotan, mille norjalainen jouluruoka maistuu... pakko tunnustaa, että minulla on pieniä ennakkoluuloja norjalaisia ruokia kohtaan. Parin viikon päästä on taas ihana päästä suomalaisen ruoan pariin.... joka on muuten maailman parasta (sanokoon Berlusconi mitä tahansa!).

Täysikuu

Kuutamo

Viikonloppuna oli täysikuu. Kuu valaisi uskomattoman paljon lumista maisemaa ja jopa häikäisi kaamokseen tottunutta silmää. Koskaan ennen en ole huomannut häikäistyväni kuusta, mutta viikonloppuna en kyennyt katsomaan suoraan kuuhun. Miten minun oikein käy joululomalla, kun joudun Suomessa kohtaamaan valon aivan yllättäen? Jos odottaisin täällä kevääseen asti, palaisi valo varovasti hiljalleen takaisin...

Viime viikkoina olen nähnyt, kokenut ja oppinut monenlaista uutta. Reilu viikko sitten kävin tutustumassa siemenpankkiin. Uusi siemenpankki Huippuvuorilla on saanut paljon kansainvälistä huomiota, ja taisipa siitä joskus olla Helsingin Sanomissakin juttua. Kuvitelmissani siemenpankki vaikutti jännittävämmältä paikalta kuin se oikeasti oli. Todellisuudessa maan alle johti pitkä tunneli, jonka päässä oli kolme huonetta. Huoneissa oli hyllyjä, joissa siemenet säilytetään. Siellä ovat maailman kasvilajit sitten turvassa, jos jokin katastrofi tuhoaa lajin.

Ai, mitä muuta olen oppinut? No ainakin sen, että moottorikelkan saa kaadettua hyvin helposti. Se sitten tuli kokeiltua viime viikonlopun mökkireissulla. Uusi kokemus oli myös thaimaalainen ilta lauantaina. Tämä kylä on pullollaan thaimaalaisia. Heidän perinteisiinsä kuuluu juhlia täysikuun juhlaa marraskuussa. Uskaltatuduin mukaan hienoon juhlaan, jossa tarjolla oli paljon thaimaalaista ruokaa. Jälleen kerran thaimaalaiset todistivat vääräksi paikallislehden päätoimittajan väitteen, että thaimaalaiset olisivat Longyearbyenin alaluokka. Mielestäni Longyearbyen olisi paljon tylsempi paikka, jos täällä asuisi pelkästään norjalaisia.

Thaimaalainen täysikuun juhla

Kaamos ilman sähköjä

Kaamos Longyearbyenissä

Kaamos on kaapannut Longyearbyenin yhä tiukempaan otteeseen. Päivät erottaa vielä tosin helposti öistä. Kaamos itsessään jo tekee Longyearbyenistä pimeän paikan, mutta kun siihen lisätään vielä sähkökatko, lopputulos on pimeääkin pimeämpi. Sähkökatkos tapahtui viime viikolla. Osaan kylään sähköt palasivat parin tunnin sisällä, meidän asuinnurkilla sähköt olivat poissa viitisen tuntia. Silloin ei kyllä silmiä häikäissyt. Kädet löysivät nopeasti kaapista kynttilöitä ja tunnelma oli pian erittäin mukava. Sähkökatkos sai minut ja muut miettimään, miten pian Longyearbyen pitäisi evakuoida, jos voimalaitoksessa tapahtuisi vakavampi vahinko. Todennäköisesti väki lähettäisiin hyvin pian mantereelle, tai ainakin yritettäisiin lähettää. Luultavasti monet eivät yhden mukavuuden menettämisestä kauhistuisi vaan haluaisivat jäädä silti Huippuvuorille. Monilla on arktista asennetta, joka ei katoa urbaanien mukavuuksien mukana.

Viikonloppuna kelkka starttasi jälleen, tällä kertaa nokka kohti jäätikköä. Keskipäivän sininen hetki oli jäätiköllä kaunis. Lunta oli paikoin jo tosi runsaasti. Tällä viikolla aion kokeilla ympäristöystävällisempää menopeliä: vetokoiria. Hoidan muutaman päivän neljää grönlannin koiraa, joiden tassut tärisevät ja viiksikarvat värisevät halusta päästä juoksemaan. On joskus vaikeaa ymmärtää, miten lumessa juokseminen voi olla tosiaankin niiiiiin kivaa.

Kylä Longyearbreen-jäätiköltä nähtynä

Kelkkaretki jäätikölle

Kelkka pääsi kotiin!

Kelkka omistajan hellässä käsittelyssä

Eikö se olekin söpö? Kelkka tuli uuteen kotiin perjantaina. Viikonloppuna tutustuimme kelkan kanssa toisiimme käymällä parilla koeajelulla. Kelkalla tuntuu olevan paljon nuoruuden intoa, kun välillä se kirmaa sellaisella vauhdilla, että tuntuu karkaavan käsistä. Nyt me sitten vain odottelemme parempia ajokelejä. Nyt vielä kivet kolisevat liiaksi telaan. Eilinen vesisade ei ainakaan parantanut kelejä, joten tarvitaan vielä malttia.

Viikonloppuna kävin ensimmäisen kerran hiihtämässä kylän ladulla. Latu on suora pätkä laakson reunalla. Toiseen suuntaan raahauduin lipsuvien suksien kanssa ylämäkeen, toiseen suuntaan annoin vain suksien liukua. Ei sitä ihan kainuulaisessa mittakaavassa voisi hiihdoksi kutsua, mutta ainakin sinnepäin. Ensi viikolla saan hoitoon neljä grönlannin koiraa muutamaksi päiväksi. Jos kelit suosivat, aion kokeilla hiihtoa niiden kanssa... tai tuskin sitäkään voi urheilullisessa mielessä täysin hiihdoksi kutsua.

Kaaos työpöydällä

Kaaos työpöydällä

Blogin kirjoittaja on kiireinen. Tänään on tullut täyteen tasan puoli vuotta siitä, kun saavuin Huippuvuorille. Tullessani päätin, että Huippuvuorilla aion unohtaa mitä kiire on, koska Helsingissä asuessani tuntui, että aina oli kiire. Näköjään kiire kuitenkin voi hiipiä salakavalasti Huippuvuorillekin. Kiireen syy on tällä hetkellä kurssi, jota käyn. Yritän epätoivoisesti kirjoittaa kurssin raporttia ja lukea tenttiin... ja tehdä molemmat liian lyhyessä ajassa. Parin viikon päästä kurssi on ohi, ja sitten toivottavasti voin hetkeksi hengähtää ja palata normaalimittaisiin työpäiviin.

Huippuvuoret sanoivat viime viikolla hyvästit auringolle. Enää sitä valopalloa on turha toivoa näkevänsä ennen helmikuun loppua. Päivisin on kuitenkin edelleen melko valoisaa, tai ainakin vaalean sinistä. Tämä aika vuodesta tuntuu kovin jännittävältä, kun valo häviää nopeasti päivä päivältä. Olen myös huomannut, että valon väheneminen korreloi positiivisesti haukotusteni määrän kanssa!

Sää on muuttunut myös paljon talvisemmaksi. Viime viikolla oli talven ensimmäinen lumimyrsky. Puuskissa tuuli puhalsi maalla jopa 28 m/s. Norjan kurssikin peruttiin silloin huonon sään takia... vaikka keli oli minusta lähinnä huvittava, ei vaarallinen. Välillä on hauskaa heittäytyä sään armoille ja antaa tuulen paiskoa. Lunta on jo aika paljon. Viime viikolla ostimme moottorikelkan, toivottavasti tällä viikolla saamme sen käyttöömme. Ai, minkä kelkan? No, sehän on Yamaha Venture GT 2007. ...ja tärkein asia on tietenkin väri: musta.

Unisin (eli työpaikkani) aula

Geofyysikoiden käytävä Unisilla

Jalat maassa, pää merellä

Jalat ovat taas tukevasti maalla, mutta päässä heiluu edelleen laivan tahtiin. Aivoni tottuivat aallokkoon ilmeisesti liiankin hyvin. Risteily meni kaiken kaikkiaan hyvin. Säät olivat melko suosiolliset, ja meillä oli laivalla oikein hyvä porukka. Yötäpäivää mittasimme meren suolaisuus- ja lämpötilaprofiileja sekä asensimme mittalaitteita ankkureihin. Päivisin oli noin 10 tuntia valoisaa, joten suurimman osan ajasta seilasimme pimeällä merellä. Silloin tuntui kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin Lance-laiva.

Kaikenlaisia kommelluksia matkalla sattui, mutta selvästi mieleenpainuvin oli haahkojen joukkoitsemurha. Eräänä yönä laivan kapteeni kuuli komentosillan katolta kovaa kopinaa ja ihmetteli, mitä oikein tapahtui. Pian laivan kannella makasi 7 elotonta lintua. Yksi niistä jopa kahteen kappaleeseen haljenneena. Linnut olivat ilmeisesti muuttomatkallaan kohdanneet laivan ja sokaistuneet valoista ja lentäneet täyttä vauhtia laivan mastoihin kohtalokkain seurauksin. Kapteeni ei ollut 30 merimiesvuotensa aikana kohdannut vastaavaa. Lintujen tempaus oli tragikoominen, ja moneen kertaan lounas- ja päivällisaikaan vitsailtiin ja naurettiin, että onkohan tänään tarjolla lintua.

Näin reissun aikana delffiinejä ja valkoisia valaita. Yksi jääkarhukin bongattiin, juuri kun olimme suunnittelemassa rantautumista, mutta minä en kyseistä nallea nähnyt. Sen sijaan näin kiikareilla poron, jonka eräs kanssamatkalainen sisukkaasti oli aiemmin todennut jääkarhuksi.

Kävimme siis reissun aikana kerran maissa, Edgeöyalla. Pystytimme sinne säämaston. 10-metrisen maston pystyttäminen kovassa tuulessa oli melkoinen taistelu, joka onneksi koitui maston häviöksi ja meidän voitoksi. Maissa käydessämme eräs kurssilaisista sai pahan paleltuman varpaaseen. Varvas kuitenkin elpyi ilman, että tarvittiin helikopterikyytiä Longyearbyeniin.

Nyt aion viihtyä jonkin aikaa kotona. Tänä syksynä on tullut reissattua ihan tarpeeksi.

Laivan kannella valmistellaan ankkurointia

Säämaston asennusta

Lämpötila- ja suolaisuusprofiilien mittausta merestä

Valkoiset valaat Edgeöyan rannalla

Hiulihei, merta päin!

Eilen kävin harjoittelemassa ampumista ja selviytymispuvuissa kellumista. Nyt pitäisi olla sitten turvallista astua laivaan. Huomenna torstaina lähdemme R/V Lancella merelle viikoksi. Matkan varrella tehdään paljon oseanografisia mittauksia ja pysytetään rannalle yksi säämasto. Näyttää siltä, että aluksi sää on suosiollinen, mutta loppureissulle olisi tulossa ankarampaa keliä. Tutkimuslaivoilla on tapana keinua paljon, joten jännityksellä odotan, miten käy. Jos selviän hengissä, raportoin reissusta ensi viikolla kuvien kera.

Minä ja talvi palasimme Huippuvuorille

Yliopisto talvimaisemassa

Palasin sunnuntaina Bergenistä Huippuvuorille. Vihdoinkin Longyearbyenin uusi lentokenttäterminaali avattiin ja sunnuntaina olin ensimmäisten matkustajien joukossa uudessa terminaalissa. Enää tuloaula matkatavarahihnoineen ei ollut olohuoneen kokoinen, vaan jopa tilava. Pikkuhiljaa Longyearbyenistä on kasvamassa metropoli!

Täällä on jo täysi talvi. Lunta on satanut monena päivänä vaakatasossa, joten maisema on kauttaaltaan valkoinen. Jopa pari hurjinta kyläläistä käynnistivät moottorikelkkansa ja ajoivatkin vähän. Kun toissailtana yksi ja sama moottorikelkka ajoi kotikatuani kymmenettä kertaa talon ohi, tuli sellainen tunne, että "voi ei, kohta se kelkkakausi alkaa kunnolla". Se tarkoittaa jatkuvaa melua ja hajua. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että pitäisi vihdoin ostaa oma moottorikelkka, jotta voisi itsekin tuottaa melua ja hajua.

Töissä on ollut paljon puuhaa sen jälkeen, kun palasin Bergenistä. Yritän saada kasaan mittalaitteita säämastoon, mutta laitteet ja olosuhteet ovat monimutkaisia. Tuhat asiaa pitää tajuta huomioida. Siinä vaiheessa, kun laitteet ovat kiinni mastossa ja toimivat moiteettomasti, minä aion huokaista syvään helpotuksesta. Ensi viikon torstaina lähden viikoksi "risteilylle". Risteily kuulostaa sanana luksukselle, mutta käytännössä siellä tehdään 6 tuntia töitä, 6 tuntia taukoa, 6 tuntia töitä, 6 tuntia taukoa... siis läpi vuorokauden. Vuodenaika ei ole paras mahdollinen, joten täytyy varautua melkoiseen myllerrykseen merellä. Reissu on osa kurssia, jota alan itse käymään ensi viikolla.

Kuulin uutisia uudesta kodistamme. Alunperin meidän piti päästä muuttamaan uuteen asuntoon jo elokuussa. Rakentaminen kuitenkin viivästyi, emmekä vieläkään ole päässeet muuttamaan. Tällä viikolla sain kuulla, että hädin tuskin pääsemme muuttamaan tämän vuoden puolella. Ensimmäinen syy on se, että talolle ei ole kunnollista tietä vielä. Toinen syy oli kerrassaan hupaisa. Yliopisto, joka omistaa 3 huoneistoa valmistuvasta talosta, kalustaa huoneistot kokonaan. Viikkojen jälkeen Ikean kalusteet saapuivat yhtenä eränä Longyearbyenin satamaan tällä viikolla. Satamassa kontti vahingossa tipahti siirrettäessä ja KAIKKI huonekalut menivät rikki. Uusi tilaus lähti Ikeaan ja nyt sitten kestää varmaan kuukausi tai pari ennen kuin uudet huonekalut ovat täällä. Tekevälle sattuu, niinhän se on!

Huippuvuorielämä tauolla

Huippuvuorielämä on nyt hetken tauolla, koska olen sivistämässä itseäni Bergenissä tieteen etiikan ja filosofian kurssilla. Ehkä palaan takaisin fiksuna ihmisenä, eihän sitä koskaan tiedä. Bergenissä on ollut pari päivää aurinkoista, mutta jos ennusteisiin on uskominen, niin huomisesta alkaen sitten sataa monta päivää. Voi ei.

Bergen tuntuu Longyearbyenin jälkeen hyvin urbaanilta. Ihmiset pukeutuvat epäkäytännöllisemmin kuin Huippuvuorilla ja vaikuttavat kiireisemmiltä. Kaupunkimaista on myös se, että yliopistorakennukseen ei pääse sisälle ilman magneettiavainta ja koodia. Pahin shokki minulle oli kuitenkin se, että edes yliopiston vessaan ei pääse ilman magneettiavainta ja numerokoodia. Toivon siis, että bergeniläisillä pysyy numerokoodi mielessä pahimmankin hädän yllättäessä!

Outo ilmiö

Aurinko laskee vuonolla

Niin se vain on, että outo ilmiö nimeltään yö on valtaamassa Huippuvuoret. Kyseistä ilmiötä ei ole täällä näkynyt sitten huhtikuun alun. Parina iltana olen tunnelman vuoksi sytyttänyt kynttilöitä ja ihmetellyt hämärää. Kahden kuukauden päästä ei ole sitten päivänvaloa lainkaan, joten öihin on parempi tottua.

Eilen illalla norjan kurssin jälkeen oli pakko lähteä iltakävelylle, kun ilma oli ihanan raikasta (0 astetta) ja aurinko oli laskemassa. Otin myös kameran mukaan, koska pitkäastä aikaa pääsin ikuistamaan auringonlaskun.

Hiili ei enää kulje tätä rataa pitkin, mutta telineet seisovat edelleen ylväänä muistuttamassa kaivostoiminnasta.

Jeg snakker norsk!

Viime viikon vietin koferenssissa Bergenissä. Reissu oli ammatillisessa mielessä hyvin antoisa, mutta ennen kaikkea oli virkistävää päästä vähän isompiin ympyröihin hetkeksi. En tiennyt, että minulla on paljon tuttuja ihmisiä Bergenissä, mutta oivalsin, että Huippuvuorilla olen tutustunut suureen määrään ihmisiä. Kun omassa työhuoneessa istuu papereiden ja tietokoneen ääressä ja on tutkivinaan asioita, unohtaa välillä, että ei oikeasti ole ainoa ihminen maailmassa, joka tekee samankaltaista tutkimusta. Siksi onkin hyvä aika ajoin vaihtaa ajatuksia "kohtalotovereiden" kanssa.

Olin turisti Bergenissä, mutta sain nauttia turistina olosta myös Huippuvuorilla. Lentäessäni mantereelle ja takaisin koneen ohjaksissa oli lentäjä, joka edellisessä elämässään oli todennäköisesti ollut matkaopas. Hän lensi osan matkasta Huippuvuorten todella matalalla, jotta matkustamossa voitaisiin katsella maisemia. Lisäksi hän selitti samalla näkymää. Maisemat olivat henkeäsalpaavat.

Maisema lentokoneesta

Aloitin norjan kurssin. Opetus on intensiivistä, ja kevääseen mennessä minun pitäisi osata norjaa niin hyvin, että läpäisen kokeen, jolla voi osoittaa pystyänsä tekemään töitä norjan kielellä. Mikään välttämättömyys norjan osaaminen ei minulle ole, koska työpaikkani on englanninkielinen, mutta käytännössä norjan osaaminen helpottaisi elämää. Norjan kurssilla on hauska käydä myös siitä syystä, että tapaa muita ei-norjalaisia ihmisiä ja tutustuu heihin. Kurssikaverini ovat mm. Venäjältä, Ukrainasta, Sveitsistä, Thaimaasta ja Uruguaista.

Pitkäjalkainen lenkkikaverini

Voi,voi meteorologit!

Ellen itse olisi myös meteorologi, huokaisisin isoon ääneen: Meteorologit eivät kyllä osaa säätä ennnustaa! Kyllä minä kokemuksesta tiedän, että ennustaminen ei ole helppoa. Joskus kuitenkin tuntuu, että kolikkoa heittämällä saisi tehtyä parempia sääennusteita Huippuvuorille, Suomen sään ennustamisessa on sentään vielä jotain tolkkua. Tarkistan lähes päivittäin Norjan ilmatieteen laitoksen ennusteen, tai oikeastaan kaksi ennustetta (yksityiskohtana meteorologiaan perehtyneille lukijoille: toinen on HIRLAM ja toinen on ECMWF). Usein ennusteet parille lähimmälle päivälle eroavat suuresti. Tarjolla on siis kaksi vaihtoehtoa tulevaksi sääksi. Se kolmas, todellinen sää, onkin sitten yleensä vielä asia erikseen.

Minä olisin halunnut valittaa päivystävälle meteorologille viime lauantaina, mutta koska ennen olin itsekin sellainen, tyydyin jupisemaan itsekseni. Lauantaina toteutin pitkäaikaisen suunnitelmani kiivetä lähialueen korkeimmalle vuorelle, Nordenskiöldtoppenille, joka on 1050 metriä korkea. Edeltävät päivät olin kytännyt sääennusteita ja iloinnut, että lauantaille pitäisi olla luvassa heikkotuulinen ja aurinkoinen sää. Kuinkas sitten kävikään? Neljän tunnin kipuamisen jälkeen pääsimme vuoren huipulle, pilven sisään lumisateeseen. Näkyvyys oli niin huono, että välillä pelko eksymisestä tuntui todelliselta. Kävelimme valkoisessa maastossa niin kauan kuin ylämäkeä riitti. Loppujen lopuksi kuin sattumalta löysimme jalanjälkiä ja niitä seuraamalla löysimme vuoren päällä sijaitsevan suljetun mökin ja sääaseman. Evästauon jälkeen jälkiä seuraten pääsimme myös pilven alapuolelle ja turvallisesti kotiin. Reissu oli kiva, mutta maisemat jäivät näkemättä.

Sääkoju Nordenskiöldin huipulla

Kiiruna mastoutuu syksykuosissaan

Ensilumi

Lunta vuorten huipuilla

Vuoret ovat saaneet päälleen tomusokerikuorrutteen, tai siltä se ainakin näyttää. Viikonloppuna satoi vuorille lunta ja maanantaina tuli muutama lumihiutale kylässäkin. Palasin puolitoista viikkoa sitten lomalta Suomen helteistä. Poissaollessani luminen shamppanjalasi oli rikkoutunut vuorilla, eli kesä oli virallisesti alkanut. Nyt näyttää siltä, että kesä on samalla myös loppumaisillaan.

Viimeaikoina olen töissä suunnitellut syksyn meteorologian kurssin opetusta. Opetan kurssilla muutaman tunnin. Kävin jo tutustumassa ryhmään, ja se oli hyvin kansainvälinen. Oppilaat ovat suurin piirtein omaa ikäluokkaani, mutta piristyksenä oppilasryhmässä on yksi noin 60-70 vuotias italialaisopiskelija. Olen töissä myös tutkiskellut mittalaitteita viime aikoina. Yritän saada vihdoin syksyllä mittaukset käynnistettyä. Mittausasema tulee olemaan lentokentän vieressä, joten ensin minun pitää vakuuttaa viraomaiset siitä, etteivät minun mittalaitteeni tiputa lentokoneita.

Vaikka viikonloppuna tuuli kovaa ja satoi vettä ja räntää poikittain, toteutin sisukkaasti pitkäaikaisen suunnitelmani mennä keräämään fossiileja. Niitä löytyi jäätikön edustalla olevalta moreenilta. Löysin pari oikein hienoa fossiilia. Tarkkaan en niiden ikää tiedä, mutta arvioin, että löytämäni fossiilit ovat ainakin 10 miljoonaa vuotta vanhoja. Jotain niiiden vanhuudesta kertoo se, että kiviin on piirtynyt puiden lehtiä. Huippuvuorilla ei ole ollut aikoihin puita, joten lehdet ovat tarttuneet kiviin silloin, kun Huippuvuoret sijaitsi hyvin paljon etelämpänä. Aivan hetkessä Huippuvuoret ei ole siirtyneet pohjoiseen, joten voin asua täällä levollisin mielin 4 vuotta, sillä tuskin siinä ajassa Huippuvuoret ehtivät ajelehtia kovin kauas!

Fossiili

Metsästä metsään

Viime viikolla kävin Huippuvuorten koivumetsässä. Sinne ei kyllä olisi voinut millään eksyä. Metsässä kasvoi vaivaiskoivun oksia maata pitkin muutaman neliömetrin alueella. Vaivaiskoivu on ainoa "puu", joka kasvaa Huippuvuorilla ja tiedettävästi vain kahdessa suojaisessa paikassa. Edes saunavastaksi puusta ei olisi ollut, koska sen lehdet olivat hyvin pieniä. Oksissa oli pieniä siitepölynorkkoja. Kasvi yrittää nähtävästi sisukkaasti levittäytyä pölyttämällä, mutta ei siinä ole liian ankarissa olosuhteissa onnistunut. Ehkä ne pienet koivut odottavat toiveikkaina ilmaston lämpenemistä.

Pienen metsän jälkeen olen nyt valmis menemään isompaan metsään. Tänään lähden Suomeen ihemettelemään isoja puita. Huippuvuorielämä jää nyt pariksi viikoksi tauolle.

Koivu Endalenissa

Virallisen kesän odottelua

Kukka nupussaan

Merijää-aiheinen kesäkoulu loppui, mutta virallisesti kesä ei ole täällä vielä alkanutkaan, ainakaan jos kyläläisten määritelmään on uskominen. Tarinan mukaan kesä on tullut Longyearbyeniin vasta kun shanppanjalasi rikkoutuu. Kyseessä ei ole oikea lasi vaan vuoren seinämässä oleva lumen piirtämä kuvio, joka paljastuu joka kevät, kun lumi sen ympäriltä sulaa. Viikonloppuna lasi oli vielä ehjä kuten kuvasta näkyy.

Shamppanjalasi

Viikonloppuna kylällä kävi vieras, joka saattaa edelleen olla maisemissa. Varhain lauantaiaamuna nimittäin jääkarhu ui laivan vieressä kohti Longyearbyenin kylää. Nalle olisi varmaan mielellään tutustunut tarkemminkin kylään, mutta paikalliset viranomaiset hätyyttelivät sen kauemmaksi ensin veneellä ja myöhemmin helikopterilla. Epäystävällisestä vastaanotosta uupuneena nalle lepäili pitkään läheisessä laaksossa. Näin nallen siellä laaksossa. Paljain silmin se oli vain valkoinen pilkku, kiikarilla katsoessa se erottui selvästi. Seuraavana päivänä nalle päätti yrittää uudestaan päästä kiertelemään kylään, kenties herkkuja etsimään. Ainakin satamassa hän oli vieraillut. Sen jälkeen nallesta ei ole havaintoja, mutta on todennäköistä, että se vielä jossain lähistöllä pohtii, jatkaisiko matkaa vai palaisiko vielä kerran kylälle piipahtamaan.

Koska jääkarhukin oli aloittanut vesiurheilun (=uinnin), päätin minäkin. Ehkä ei ollut tosin kovin järkevää, että aloitimme harrastuksen samoihin aikoihin ja vieläpä toistemme lähettyvillä. Minä olin viikonloppuna melomassa. En ole koskaan ennen melonut Huippuvuorilla. Tuuli oli sen verran kova, että meloin loppujen lopuksi vastatuuleen lähes paikallani, mutta kivaa oli siitäkin huolimatta. Edellisenä päivänä rannassa, jossa meloin, oli nähty mursu. Mursu on jääkarhun ohella sellainen kaveri, jota en haluaisi tavata melomisreissuilla. Häviäisin mursulle sekä painossa että hampaiden pituudessa, eikä melalla huitominen tekisi muuta kuin kutittaisi vain vähän mursua.

Paluu rantaan melontareissulta

Merijään kesäkurssi

Innokas oppilas ei ehdi päivittämään blogiaan. Täällä Huippuvuorten yliopistolla on nyt toista viikkoa meneillään kesäkoulu (vaikkakin talvikoulu olisi ehkä ollut loogisempi), jonka aiheena on merijää. Lähes sata jatko-opiskelijaa ympäri maailmaa on kokoontunut tänne kuuntelemaan asiantuntijoiden luentoja. On hienoa huomata, että tosiaankin merijään parissa puuhailee paljon ihmisiä, enkä ole tutkimukseni kanssa aivan yksin. Omassa työssäni en ole päässyt vielä kunnolla vauhtiin, mutta tutkimuskohde on selkiytynyt ja tiedän, mitä haluan tutkia: Jään, meren ja ilmakehän vuorovaikutusta Huippuvuorten vuonoissa. Käytännössä tutkin miten jääpeite/rikkonainen jääpeite/avoin vesi ja vuoristoinen ympäristö vaikuttavat ilmakehän alimpaan kerrokseen vuonoissa. Syksyllä menen konferenssiin ja kurssille Bergeniin. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsen kunnolla manner-Norjaan.

Viimeaikoina retkeily on jäänyt vähälle, lähinnä iltakävelyiden tasolle. Täällä ei tarvitse onneksi montaa askelta kotiovelta ottaa, ennen kuin on jo luonnossa. Helsingissä asuessani villiin luontoon oli pitkä matka. Alla on muutama kuva iltakävelyiden varrelta.

Kostea juhannus

Juhannus meni jo! Tänä vuonna juhannus tuntui hyvin erilaiselta kuin aiemmin. Jäi juhannussaunavastat keräämättä, kun missään ei ole koivun koivua. Lämpötila ei tosin eronnut merkittävästi, sillä +10 astetta on Suomessakin koettu useanpana juhannuksena. Norjalaiset juhlivat juhannusaattoa päivää myöhemmin kuin Suomessa. Kyläläiset olivat saaneet koota puujätettä rantaa yhteen isoon kokkoon, joka sitten lauantai-iltana tuikattiin tuleen. "Suomalaisen" juhannusaaton, eli perjantain, vietin mökillä noin 12 km kylästä. Matka taittui suureksi osaksi pyörällä, mutta viimeinen kilometri täytyi mennä jalkaisin. Se oli se haastavin kilometri! Tähän aikaan vuodesta vuorilta ja jäätiköiltä virtaa jokia pitkin paljon sulamisvettä kohti merta. Päästäksemme mökille meidän piti ylittää joki. Siltoja tai muita apuvälineitä ei maastossa tietenkään ole. Alunperin kuvittelin jotenkin pääseväni kuivin jaloin joen yli, koska minulla oli gore-tex -kengät ja -housut. Sen totesin mahdottomaksi hyvin pian. Sitten kuvittelin, että vaikka vettä oli polviin asti, pääsisin helposti joen yli, koska en enää välittänyt kuivista jaloista. Väärin! Vaikka vettä oli vain polviin asti, virtauksen voima oli mahtava ja joen pohjan kivet liikkuivat pohjalla. Tietenkin pyllähdin jokeen. No, sitten en enää välittänyt kuivista vaatteistakaan, kunhan vain pääsisin jotenkin yli. Loppujen lopuksi toisen kädestä kiinni pitäen pääsin joen yli, ja mökkiin kuivattelemaan vaatteita ja viettämään juhannusaattoiltaa.

Meitä oli kuuden hengen porukka siellä mökillä. Syötiin hyvin ja istuskeltiin nuotion ääressä. Lauleskeltiin huuliharpun ja kitaran säestyksellä. Mökillä oli tosi mukavaa, vaikka seuraavana päivänä edessä oleva joen ylitys jo kummitteli mielessä. Ajattelin jo, että jään mökille syksyyn asti, kunnes joki kuivuu. Seuraavana päivänä joen ylitys sujui ennakkojännityksestä huolimatta melko kivuttomasti, kun päättäväisinä marssimme rivissä yli. Veden virtaus oli edellispäivää heikompaa.

Juhannusaaton nuotio

Eilen oli hieno aurinkoinen sää, joten koko työpäivän tuijotin ikkunasta ulos, ja mietin, että ulos on päästävä. Sen tein! Illalla kipusimme hollantilaisen kaverini kanssa vuoren huipulle. Alla on muutamia kuvia reissulta:

Kukat kivikossa

Vuorelle kiipeäminen on rankkaa....

...mutta ylhäällä maisema palkitsee raatamisen!

Kesäretkiä

Kukkia karun maiseman keskellä

Aurinko paistaa, ja lämpötila on parina päivänä jo hiponut +10 astetta. Kun ryhmä kavereitani sai vihdoin viime viikolla päätökseen lähes 80 päivää kestäneen hiihtoretkensä, ovat kaikki vihdoin siirtyneet kesäaktiviteetteihin. Viime viikolla kävin veneretkellä vanhassa venäläisessä kaivoskylässä, Grumantbyssä, joka hylättiin jo vuosikymmeniä sitten. Nyt taloissa asuu enää lokkeja, ja paikalla vilahti myös napakettu puoliksi kesäkarvaan siirtyneenä. Grumantbyssä näin tämän kesän ensimmäisen kukan, sen jälkeen niitä onkin näkynyt monessa paikassa.

Loppuviikolla sain vieraita Suomesta. Arkielämässä en ajattele asuvansa eksoottisessa paikassa, mutta kun esittelin vierailleni paikallista elämää, huomasin monta kertaa, että täällä olosuhteet ovat todella ainutkertaiset. Ehkä sen aikanaan huomaa myös pikku-Elina, kun hieman vanhempana katsoo omia lomakuviaan, joissa poseraa kuvissa jääkarhun, kiväärin ja Lenin-patsaan kanssa.

Hiihtoretkikunnan paluun kunniaksi teimme ison kakun, jossa heidän reittinsä näkyy

Hylätty kaivoskylä Grumantby


Sirppi ja vasara Grumantbyssä



Lokkien talo Grumantbyssä



Pikku-Elina Huippuvuorten vierailulla



Vuoren päällä Henkan kanssa


"Tuolla minä asun...aivan tarkalleen"

Löylyä lissää... vaikka kastelukannulla!

Ihanaa olla taas viikon flunssan jälkeen jalkeilla ja nähdä muitakin ihmisiä kuin elokuvatähtiä. Sairastellessa tuli katsottua aika monta elokuvaa, joten todellinenkin elämä on vaihteen vuoksi siis kivaa. Viimeiset taudin rippeet lähtevät hetken kuluttua, kun menen käymään saunassa. Yliopistorakennuksessa on sauna, jota työntekijät saavat vapaasti käyttää. Kyllä siellä kohtalaiset löylyt saa, mutta silti on selvästi nähtävissä, etteivät sen saunan rakentajat pyytäneet suomalaisilta konsulttiapua. Ensinnäkin, lauteet ovat hyvin alhaalla, joten lämpö karkaa ylös katon rajaan. Toiseksi, saunassa ei ole lattiakaivoa, joten liiallinen löylynheitto voi kostautua tulvimisena. Kaiken lisäksi löylyn heitto tapahtuu kastelukannulla tai leivontaan tarkoitetulla mittakulholla. Kaikista näistä pikkuvioista huolimatta yliopiston saunaa voi kuitenkin kutsua saunaksi.

Odottelen jo kovasti vieraita. Entiset naapurini Helsingistä tulevat torstaina vierailulle muutamaksi päiväksi 9 kuukauden ikäisen lapsensa kanssa. Lisäksi odottelen arktisten retkikunnan saapumista reissultaan. Nimittäin ryhmä ystäviäni, Frozen Five (www.frozenfive.org), palaa todennäköisesti torstaina kahden kuukauden mittaiselta hiihtoreisultaan. He hiihtivät Huippuvuoret päästä päähän, yhteensä yli 1000 km, ankarissa oloissa. Minä olen mukana järjestämässä heidän vastaanottoa takaisin sivistyksen pariin. Tällä viikolla siis tapahtuu paljon!

Kolhujen kautta voittoon!

Kesäkuu on alkanut, mutta olo ei ole kovin kesäinen. Viime viikot lämpötila on ollut pääasiassa plussan puolella, mutta välillä on satanut jopa lunta. Selailin netistä Suomen uutisotsikoita, ja niissä hehkutettiin helteestä. Perjantaina auringonpaisteessa kotiin kävellessäni kuvittelin jo, että täälläkin on nyt hellettä... sitten otin pipon pois päästäni, ja helle hellitti heti. Siis jos helteen määritelmä olisi se, että tarkenee ilman pipoa, niin kyllä, täällä olisi jo muutaman kerran ollut hellettä!

Perjantaina juhlittiin kesän tuloa. Yliopisto järjesti grillijuhlat rannassa. Siellä syötiin hampurilaisia ja hod dogeja, nautittiin auringon paisteesta. Innokkaimmat tanssivat tanssilavalla ja kävivät jopa uimassa. Tapahtuma kenties kuulostaa ihan Välimeren rantajuhlilta, mutta onnistuu se Huippuvuorillakin, tosin lämpökerrasto ja gore-tex -vaatteet päällä.

Lauantaina järjestettiin perinteinen urheiluvaihto Barentsburgin, venäläisen kaivoskylän, kanssa. Minä olin mukana sählyjoukkueessa, vaikka välillä tuntui siltä, että olin mukana pelaamassa jääkiekkoa ilman luistimia ja suojavarusteita. Pelissä taklattiin paljon, ja vammojakin syntyi, itse selvisin onneksi vain parilla mustelmalla. Turhaan emme taistelleet, sillä kaivosmiehet kaatuivat 6-3!

Kebabia ja rapsutusta

Pitkä viikonloppu on nyt takana (maanatai oli toinen helluntaipäivä, ja siksi vapaapäivä täällä). Viikonloppuna pääsin erkaantumaan täysin työstä, ja siksi olikin vaikea palata takaisin töihin. Työviikko lähti kuitenkin lähes kirjaimellisesti räjähtäen käyntiin, kun vietin aamupäivän ampumaradalla harjoitellen kiväärillä ampumista. En ole koskaan erityisesti nauttinut ampumisesta, mutta kun sain tukittua korvani sekä korvatulpilla että kuulosuojaimilla, huomasin hetkittäin jopa innostuvani räiskinnästä. Tarkkuus ei ollut aina paras mahdollinen, mutta ohjaaja kannusti: "Hyvä, ajattelit ensin säikyttää jääkarhun pois etkä suoraan ampua kohti".

Viikonlopun yksi kohokohdista oli, kun perjantai-iltana kävimme ostamassa kebabia. Vielä vähän aikaa sitten Longyearbyenistä ei edes saanut kebabia, mutta nyt viikonloppuiltaisin ja -öisin grilli-auto palvelee keskustassa. Mainio idea. On hienoa, että joku uskaltaa aloittaa grillikioskibisneksen näin pienellä paikkakunnalla ja kylmissä olosuhteissa. Kannatuksen vuoksi, pitää mennä toisenkin kerran kebabille.

Lauantaina vietimme tyttöjen iltaa mökillä, joka sijaitsee noin 4 km päästä kylästä. Menimme polkupyörillä ja yövyimme mökissä. Tyttöjen iltaan kuului oleellisesti herkkujen syöminen. Mukava ilta. Aamulla kun silmät unisena kävelin ensimmäisenä porukasta ulos, olin varma, että jääkarhu tuijotti minua vähän matkan päässä. Vähän aikaa tuijotettuani tajusin, että se oli onneksi valkoinen lihava poro.

Mökki ja kaksi vahtikoiraa:

Eilen pyöräilin hollantilaisen kaverini kanssa koiratarhalle, joka on noin 12 kilometrin päässä kylästä. Tarhalla on noin 90 huskya. Rapsuttelimme koiria ja annoimme muutamille ruokaa. Tarhalla oli myös kaksi pentua. Ne olivat tosi suloisia, niin kuin koiranpennut yleensä ovat. Pennut kiskoivat kaulaliinaani, söivät kaverini housuja, kiusasivat toisiaan, olivat välillä sylissä ja juoksivat perässäni. Yritin jopa yllyttää niitä hanhilauman kimppuun paistin toivossa, mutta ilmeisesti en selittänyt asiaa niille tarpeeksi selvästi. Etenkin toinen pennuista sulatti sydämeni täysin, eikä lähtöä tarhalta helpottanut pentujen "älkää jättäkö meitä tänne yksin"-itku ja vikinä. Koirakuume nousee koko ajan!

Koiratarhalla:

Lorinaa...

Ei ole väitöskirja vielä valmis... kunpa edes aihe olisi tiedossa. Vielä en ole päässyt kunnolla suunnittelemaan projektiani. Minulla on (vain) kolme avointa kysymystä liittyen tutkimustyöhöni: mitä, missä ja milloin? Eli mitä pitäisi tutkia? Mihin paikkaan tutkimus kohdistuu ja missä mittaukset tehdään? Ja milloin minä oikein mittaan? Toivon, että joku päivä saan valaistumisen, ja tutkimussuunnitelma avautuu kirkkaana mieleeni. Toivottavasti se tapahtuu jo huomenna!

Kohta on jo kesä. Varma kesän, tai ainakin kevään, merkki on lorina! Sitä kuulee joka puolella. Suomessa lumi sulaa yleensä maltillisesti, täällä sulaminen tapahtuu vauhdilla, loristen. Kesän tulo on kivaa, mutta tällä hetkellä on turha kuvitella tekevänsä retkiä minnekään... ilman kahluusaappaita. Joka puolella alkaa olla niin märkää, että elämä rajoittuu seuraavaksi kuukaudeksi lähinnä vain kylän sisälle. Olin toiveikas, että kylään olisi ilmestynyt jo ensimmäinen kukka, koska viimepäivät ovat olleet lämpimiä (lämmintä = noin +2 astetta!). Sitkeistä etsinnöistä huolimatta yhtään kukkaa ei vielä löytynyt. Täytyy odottaa vielä joitakin päiviä. Eläinkunnan edustajia voi havainnoida toistaiseksi kasvikunnan edustajia helpommin. Eilen lähitalon pihaa koristivat poro ja pari hanhea (kuva alla).


Viime viikolla oli norjalaisten suuri päivä: 17. mai, eli kansallinen juhlapäivä. Juhlapäivänä järjestettiin monenlaista ohjelmaa, josta näkyvin oli juhlaparaati. Huvittavinta on se, että koska koko kylä osallistuu paraatiin, paraatilla ei juurikaan ole katsojia. Suuri osa norjalaisista oli pukeutunut kansallispukuun, lähes kaikilla siis on sellainen. Kulkueessa norjan liput liehuivat ja hurraa huudot kaikuivat. Oli mukaan eksynyt yksi ruotsin lippukin! Juhlat jatkuivat urheiluhallilla, jossa oli tarjolla paljon erilaisia kakkuja, hotdogeja ja jäätelöä. Norjalaiset näyttävät siis juhlivat maatansa syöttämällä lapsensa ähkyyn.

Saarivaltakunnassa siis kaikki hyvin!

Talven loppu

Kohta moottorikelkkojen pärinä hiljenee kuukausiksi, koska Huippuvuorille on tullut kevät. Lumi sulaa kovaa vauhtia, päivä päivältä vuoret saavat enemmän ruskeita laikkuja (= ja muuttuvat rumemmiksi). Kadut ovat osin sulia, osin loskaisia, mutta olenhan minä Helsingissä asuessani tottunut loskaan. Taisi olla tämän kauden viimeinen hiihtoreissu lauantaina, kun hiihdettiin vuonon rantaa viisi tuntia auringon paistaessa ja meren kimaltaessa. Hiihtoreissulla näkyi paljon poroja, jotka kaikki tuijottivat meitä kummastellen . Kevään tulosta kertoo myös se, että perjantaina pidettiin meren rannalla grillijuhlat ja innokkaimmat kävivät meressä uimassa. Minulta uimareissu jäi väliin, ilman saunaa en kylmään veteen suostu!


Viikonloppuna oli tarjolla iso annos Suomi-viihdettä, eli euroviisut ja jääkiekon MM-loppuottelu. Molempia varten järjestettiin kansainvälinen kisakatsomo. Jääkiekkomenestys ei saanut katsomoa villiintymään, mutta euroviisut saivat tunnelman kohoamaan.

Päivän kohokohta oli tänään, kun soitin satamaan ja kuulin, että minun rahtitavarani ovat saapuneet laivalla. Koska en ole vielä niitä nähnyt, en voi tietää onko kaikki paketit tulleet, ja vieläpä ehjinä. Silti olen iloinen, että jotain on tullut perille, koska lähettäessäni pidin todennäköisempänä, että paketit päätyvät Timbuktuun kuin Longyearbyeniin.

Toisen viikon tunnelmia

Toinen työviikko on nyt käynnissä. Asiat sujuvat nyt helpommin, nyt jopa saan avattua työhuoneeni oven alle 15 sekunnissa! Ensimmäisinä päivinä modernin lukon avaamiseen kului minuutteja. Työpäivät kuluvat lähinnä aiheeseen, eli meren, jään ja ilmakehän vuorovaikutukseen, perehtymiseen, eli toisin sanoen tieteellisten artikkeleiden lukemiseen. Toisaalta minua työllistää "uuden työntekijän lista", jossa on 17 eri henkilöä, joiden luona minun täytyy käydä perehdytettävänä. Perusteellinen perehdystys ainakin!

Viikonloppu sujui rennosti. Sää oli upea, joten oli pakko käydä pienellä hiihtolenkillä, mutta ilman kivääriä en uskaltanut kovin kauas mennä. Lauantaina kävin shoppailemassa. Kyllä, täällä on useita kauppoja, vaikka kaikki eivät sitä uskokaan! Välillä kaupoissa tulee kauhisteltua hintoja. Kaikki tuore maksaa hirveästi. Maitoakin oppii arvostamaan, kun se maksaa 2,30 euroa litralta. Nauttikaa siis maidosta, kun sitä Suomen lehmät halvalla tarjoaa!

P.s. Kiva lukea kommentteja! Hehkuttakaa vaan etelän lämmöstä, en minä kadehdi... (vielä).

Ensimmäiset päivät Huippuvuorilla

Maanantaina iltapäivällä saavuin Huippuvuorille rinkka selässä ja sukset kainalossa. Turhaan en suksia tuonut, sillä täällä lunta on vielä reilusti, eikä maanantai-illan arktinen rankkasadekaan vienyt lumia mennessään. Tiistaina aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja kävin hiihtämässä ristiin rastiin kylää. Aurinko jopa poltti vähän poskipäitäni, joten eipä tarvitse Kanarialle asti lähteä ihoa kärventämään.

Vappu sujui rauhallisesti. Simaa ei täältä löydy, mutta sentään serpentiiniä levitin ympäri asuntoa. Tänään olen ollut ensimmäistä päivää töissä. Olen siis kätellyt kymmeniä ihmisiä ja ihmetellyt tyhjän työhuoneeni kaikua. Työilmapiiri vaikuttaa täällä mukavalta. Vaikka englantia puhutaankin täällä yleisesti, olen jo tänään saanut superannoksen norjan kuullunymmärtämistä. Ehkä tällä norjan siedätyshoidolla opin jopa kieltä pikkuhiljaa.

Edellisen kerran olin Huippuvuorilla vuonna 2004-2005. Täällä on hyvin suurelta osin ihmiset vaihtuneet sen jälkeen, mutta onneksi minulla on jo ollut muutamia iloisia jälleennäkemisiäkin. Tavalla tai toisella, täällä joskus olleet palaavat aina takaisin!

Kuvassa kotitaloni: