Tarina kelkasta, joka sai uuden kodin

Ski-doo valmiina uusiin seikkailuihin

Olipa kerran pieni ski-doo, joka syntyi vuonna 2006. Pian syntymänsä jälkeen se lähetettiin kauas pohjoiseen, Huippuvuorille. Vaikka olot olivat pienelle kylmät ja karut, se pärjäsi oikein mainiosti arktisessa ympäristössä. Vaikka se ei olut yhtä iso ja painava kuin monet lajitoverinsa, päihitti se monet vauhdissa ja ketteryydessä. Sitten tuli se päivä, jolloin omistaja ei enää jostain syystä halunnut pitää sitä itsellään, ja päätti hankkiutua siitä eroon, vaikka ski-doo ei ollut vielä edes saavuttanut murrosikää ja sen tuomia oikkuja. Ski-doo vietiin liikkeeseen ja laitettiin varaston perimmäiseen nurkkaan odottamaan, jos joku haluaisi sen omakseen. Eräänä päivänä liikkeeseen asteli päättäväisenä tyttö muhkeaan untuvatakkiin pukeutuneena. Hän oli saanut vinkin veljeltään, että liikkeestä löytyi pieni, hylätty ski-doo -parka. Tyttö tarkasteli hieman pölyistä ja kuraista ski-dooa mietteliäästi ja pyysi päästä kokeilemaan, miten yhteistyö sujui. Seuraavana päivänä, kun tyttö asteli liikkeeseen, oli ski-doo jo odottamassa malttamattomana ulkona valmiina vauhtiin. Vaikka tuiskutti kovasti lunta ja keli oli huono, ski-doo halusi näyttää tytölle, miten hyvä hän on. Ei mennyt aikaakaan, kun tyttö oli ski-doon lahjoista vakuuttunut ja kurvasi takaisin liikkeen pihaan. Sillä aikaa kun ski-doo jännittyneenä odotteli ulkona, tyttö laittoi nimensä paperiin. Ski-doo sai uuden kodin. Eipä ole sen pituinen se tämä tarina, nimittäin tästä se Ski-doon elämä vasta alkaa. Edessä on varmasti hienoja seikkailuja!

Keltainen joulupaketti

Joulukuusi

Ihan kohta on joulu. Viikon päästä olen jo Suomessa lomailemassa. Sen verran paljon on ollut töissä viime aikoina puuhaa, että loma tulee tarpeeseen. Joulupukilta minulla ei ole suuria odotuksia, hankin nimittäin itse itselleni tällä viikolla ison paketin: Se on keltainen ja siinä on kaksi suksea ja tela. Kyljessä lukee ski-doo. Olen vain lyhyesti koeajanut pakettini, mutta ensi vuonna pääsen tutustumaan siihen paremmin.

Tälla viikolla on ollut mukavia illanviettoja. Yhden illan olin pelaamassa kavereiden luona Nintendo WII:tä. Urheilupelit, joissa oikeista piti heilua, olivat hulvattoman hauskoja. Etenkin tenniksen pelaaminen oli minun mieleeni, tosin käsi oli kaapin kulmaan kolhimisen jälkeen hieman mustelmilla. Eilen oli sen sijaan itsenäisyyspäivän illanvietto suomalaisporukalla. Tarjolla oli poronkäristystä ja joulutorttuja. Huomenna on sitten piparkakkutalkoiden vuoro!

Ennen lomalle lähtöä minun piti tietenkin käydä vielä tervehtimässä pikkupetoja, jotka saavat uudet kodit joululomani aikana. Jälleen kerran ne ovat kasvaneet ihan mahdottomasti. Kiusaa ne yrittivät tehdä hampaillaan minulle, äidilleen ja Sroka-sedälle. Valokuvien ottaminen osoittautui hankalaksi tehtäväksi. Yksi pennuista puraisi minua oikein napakasti nenästä ja ilmeestä päätellen näytti siltä, että ansaitsin sen.

Lapset seuraavat Sroka-setää

Valokuvaajaa sabotoidaan. Kun toinen vetää kameran hihnasta...

...toinen tonkii samaan aikaan kuvaajan reppua!

Joulupuu on rakennettu... ja kylän valot sammutettu

Miten isolla alueella sinä liikut päivittäin? Aloin oikein miettiä, että nyt pimeän aikaan elinpiirini on kutistunut kotoisan pieneksi. Useina päivänä liikun vain kodin ja työpaikan välillä, matka on muutama sata metriä. Tavallisesti puolentoista kilometrin päässä sijaitseva urheiluhalli on kaukaisin paikka missä liikun. Sinne matka taittuu pyörällä, johon oikein panostin nastarenkaat tänä vuonna ensi kertaa. Talvipyöräily ei ole täällä yleistä muiden kuin opiskelijoiden keskuudessa, ja monesti saan ihmettelyjä osakseni "citymaasturi-ihmisiltä", että miten voin pyöräillä kun on kylmää ja liukasta. Niin kauan kun tuuli ei ole sen verran voimakasta, että ei eteenpäin pääsisi, sujuu pyöräily yleensä Huippuvuorten oloissa hyvin. Reviirini koko on hyvin paljon riippuvainen valon määrästä. Kun valo sitten ensi vuonna taas lisääntyy, laajenee elinpiirini huomattavasti laajemmaksi. Toistaiseksi on kuitenkin mukavaa käpertyä kotisohvalle ja tehdä pieniä asioita, joille ei muulloin meinaa löytyä aikaa. Olen neulonut, lukenut, leiponut ja hionut kuksaa... Vierailuillekin on ollut nyt enemmän aikaa.

Tällä viikolla olen tarttunut sählymailaan kolmesti: kahdesti harjoittelumielessä ja kerran ottelussa. Eilen oli perinteinen urheiluvaihto ja pelasimme venäläisen kaivoskylän joukkuetta vastaan ottelun. Tällä kertaa olimme melko ylivoimaisia. Ottelu oli jopa harvinaisen rauhallinen, vaikka etukäteen muistelin aiemmin vastaavissa otteluissa saamiani mustelmia. Muita lajeja ottelussa olivat lentopallo, jalkapallo, sulkapallo, pöytätennis ja shakki. Lopputulos kaikkien lajien jälkeen oli 3-3, eli Longyearbyen voitti puolet lajeista.

Longyearbyen vastaan Barentsburg

Tässä on tulos!

Tänään on ensimmäinen adventtisunnuntai. Torilla tarjottiin glögiä ja pipareita. Kyläläiset kokoontuivat katsomaan kun joulukuusen sytytettiin valot.... viideksi sekunniksi! Eipä olisi voinut olla parempi ajoitus sähkökatkolla, kuin että koko kylä on koolla juuri valojen sytyttämisen vuoksi. Hih. Heti sen jälkeen, kun kuusi sai valot, koko kylän sähköt pimenivät kertaheitolla. Ehdimme vartin ihmetellä pimeää ja tuijotella tähtiä torilla, ennen kuin kuusi ja kylä saivat valonsa takaisin. Tämä adventti jää varmasti koomisena mieleen pidemmäksi aikaan. Adventtiin on yleensä sopinut laulu: "Nyt sytytämme kynttilän..." mutta tällä kertaa "Soihdut sammuu" oli tilanteeseen sopivampi.

Joulupuu sai loppujen lopuksi valot

Pikkupedot

Vierailijoita ollaan vastassa ovella koko perheen voimin

Lukijoiden pyynnöstä tässä on kuvia pienten arktisten petojen elämästä. He ovat kohta jo 7 viikon ikäisiä. Hampaat ovat pelottavan terävät ja pieniä kepposia täytyy tehdä vähän väliä. Meinasi minun ulkoiluvaatteet olla pieniä reikiä täynnä vierailun jälkeen. Kameran hihnakin sai hampaan jälkiä. Tänään pennut pääsivät tutustumaan sisätiloihin omistajiensa kotona. Pissaa oli sitten lattialla ja sohvalla, tottakai. Parin tunnin vierailun jälkeen oli aika palata kotiin äidin luo koiratarhalle.

Suloisten silmät, mutta terävät hampaat

Ensimmäiset sisäleikit

Eipä tarhakoira pääse joka päivä sohvalle makoilemaan!

Pientä alkaa väsyttämään

Päiväunilla

Hasardihiihtoa kaamoksessa

Täysikuuuuuu, luo merelle siltaa. Täysikuuuuu....

Edellisenä viikonloppuna maistelimme thai-ruokaa, kun paikallinen thai-väestö järjesti Loy Krathong-festivaalin. Thaimaalaiset viettävät sitä vuosittain, mutta valitettavasti en tiedä sen pohjimmaista tarkoitusta. Juhla oli mukava ja jälleen kerran sain ihmetellä, miten paljon tällä saarella onkaan thaimaalaisia; ilmastossa, joka eroaa täysin heidän omastaan. Thairuoan jälkeen alkoi sitten meidän Suomiruokaviikko. Tällä viikolla on kaivettu pakasteesta ruisleipää, kabanossi-makkaraa ja juustoleipää (<- ei siis mitään leipäjuustoa, niinkuin joku harhaoppinen voisi todeta!). Nuo aarteet ovat suuressa arvossa, koska niitä ei ole nykyään tarjolla usein.

Pienessä kylässä tapahtuu paljon. Viime viikonloppuna oli taidefestivaalit. En osallistunut paljon sen tapahtumiin, mutta kävin katsomassa galleriassa taidenäyttelyn. Siellä oli esillä biologiaan liittyviä valokuvia: lähikuvia kukista, katkaravuista, kaloista, valaan luista ja jääkarhun karvasta. Kovin montaa niistä valokuvista en olisi seinälleni ottanut, mutta kyllähän toisaalta katkarapu voisi näyttää aika veikeältä seinällä. Eilen olin Huippuvuorten ilma-alusmuseon avajaisissa. Esillä oli materiaalia yrityksistä lentää pohjoisnavalle. Useimmat yrityksistä päättyivät ikävästi, vaikka kunniaa ja kuuluisuutta ne yleensä yrittäjille toivat.

Thaimaalaisen Loy Krathong-juhlan koristelu oli upea, ja vei ajatukset hetkeksi pois arktisesta maisemasta

Uuden ilmailumuseon avajaiset kokosivat paljon kylän väkeä paikalle

Laiton tänään ensimmäistä kertaa tänä talvena sukset jalkaan. Hiihtokaverina olivat Henkka ja 4 koiraa. Idyllini rauhallisesta kaamoshiihtoretkestä romuttui jo hyvin pian, kun homma ei oikein lähtenyt sujumaan. Voin vain ihmetellä, miten suoria koirat ovat toiminnassaan, tunteissaan ja suhteissaan. Tuoreet vanhemmat Credo ja Cimcia hiihtivät minun kanssani. Isä ei tosin ollut kovin lojaali "tyttöystävälleen" vaan pyrki koko ajan toisen edellä menevän tytön perään, jolla on juoksuaika. Jo suksien laitto vaati kymmenen minuuttia ja minun jatkuvaa huutoa, kun tuo tyttö kiinnosti niin kovasti. Sitten kun vihdoin päästiin vauhtiin, Credo juoksi ihastuksensa luo, eikä suostunut juoksemaan metriäkään edellä. Credo oli täysin kuuro ja hänen päässään ei liikkunut mitään muuta kuin tuo tyttökoira. Vielä suorempaa suhdetoimintaa esitteli minulle viikko sitten Sroka. Hän oli rakastunut naapurihäkin tyttöön. Ensin hän hellästi lähestyi tätä, mutta sitten jo hän toimeliaasti päätti puraista tyttöä pyllyn karvatupsusta. Tyttö suuttui kunnolla ja kääntyi pois. Sroka katsoi minua ihmettelevästi. Hän mietti selvästi, että naisia on vaikea ymmärtää. Saa nähdä minkälaisia naistenmiehiä pentukolmikosta isona tulee, jos he seuraavat isänsä mallia!

Hasardihiihtoa kaamoksessa...

Saa nähdä oppiiko hän isänsä tavoille. (Äiti ainakin taisi unohtaa neuvoa, että suu pyyhitään ruokailun jälkeen).

Pimeys on laskeutunut

Yleensä kaamoksen aikaan tahti hidastuu ja elämä rauhoittuu: on aikaa kyläilyyn, lukemiseen ja kynttilöiden tuijotteluun. Minun viikkoni on ollut tuosta idyllisestä mielikuvasta kaukana. Töitä on ollut enemmän kuin olen ehtinyt tekemään ja eteen on tullut monenmoisia teknisiä ongelmia. Usein toivon, että saisin töissä joitain kunnon oivalluksia ja tuoreita ideoita. Kateellisena (ja naureskellen) mietin sitä norjalaisen sinappitehtaan työntekijää, joka vastikaan keksi uuden liikeidean. Tähän asti yritys valmisti vuosikausia"makkarasinappia" ja "chilisinappia", mutta vasta äskettäin markkinoille tuli heidän uusi tuotteensa: sehän on tietenkin "sinappi". Kuinka oivaltavaa! Hih. Paketin kyljessä komeilee vieläpä "uutuus"-merkki. Vuosien jälkeen he oivalsivat, että voisivat tehdä tavallista sinappia, ilman turhia etuliitteitä. Tällaisia tuoreita ideoita työelämä tarvitsee! Hih.

Töistä olen sitten reilun viikon kiirehtinyt koiratarhalle huolehtimaan nelijalkaisista kavereistani. Pennut muutivat ulos viikko sitten ja ovat oppineet jo tunnistamaan minut "ruoka-automaattina". Ruokahalut pienokaisilla ovat totta tosiaan kohdallaan. Kirkasvalolamppu ja pentujen söpöt naamat ovat piristäneet ja antaneet puhtia kaamoksen alkuun. Kaamos on lähtenyt taas hieman haukotellen käyntiin, mutta toisaalta on tosi kotoisa olo. Muualla ollessani tuntuu, että jouluhössötys tulee aina aivan liian aikaisin, mutta täällä minulla on mukava jouluolo kolme kuukautta vuodesta johtuen pimeydestä, kynttilöistä ja lumesta. Ei hassumpaa. Ehkäpä tämä kiirekin on vain kuulunut siihen joulutunnelmaan...

Sunnuntaipäivän valoisin hetki sinisissä tunnelmissa

223 millimetriä vettä

Vietin 10 päivää Bergenissä. Tuona aikana siellä satoi 223 millimetriä vettä. Vertailuarvoksi mainittakoon, että Longyearbyenin keskimääräinen vuotuinen sademäärä on noin 190 millimetriä. Niskaan tuli siis vettä enemmän kuin koko vuoden edestä. Vaikka astelin päivittäin yliopistolle kumpparit jalassa ja yltäpäältä Goretexiin kuoriutuneena, olo työpäivien aikana oli kostean nihkeä. Moni kysyi minulta Bergenissä, miten voin asua Huippuvuorilla, koska siellä on kovin kylmää ja pimeää talvisin. Kohteliaasti yritin vastata silmälasit pisaroita täynnä, tukka märkänä roikkuen ja vaatteet kosteina, että kyllä minä paremmin kestän kuivan, pimeän ja lumisen talven kuin harmaan talven vesisateessa kiiltävää asfalttia tuijotellen. Noh,voisi tilanne Norjan länsirannikolla olla huonomminkin. Luin erään tieteellisen artikkelin, jossa tutkittiin Grönlannin vaikutusta säähän. Lopputulos oli, että jos Grönlantia ei olisi, sataisi Norjan rannikolla nykyistä paljon enemmän. Olin Bergenin vierailuni aikana kiitollinen Grönlannille!

Tänään kävin pienten hauvojen luona. Ne ovat kasvaneet hurjasti poissaollessani. Silmät ovat nyt auenneet ja kävelykin melkein sujuu. Vein ne ensimmäistä kertaa ulos käymään, mutta parin minuutin jälkeen pienet polaarikoirat jo tärisivät kylmästä. Ehkä ne eivät ole ihan vielä valmiita kohtaamaan kylmää maailmaa.

Tämä söpöläinen toivotti minut tervetulleeksi arktiseen autiomaahan märän reissuni jälkeen

Hauvavauvat

Cimcian ja Credon lapset 2 päivän ikäisenä

Elokuussa kaksi grönlanninkoiraa, Cimcia ja Credo, päättivät perustaa perheen. He eivät kysyneet lupaa ihmisiltä, joten siksi he aiheuttavat aluksi hieman harmaita hiuksia meille kaksijalkaisille. Pennut syntyivät viikon ennen kuin koirien omistajat lähtivät saarelta neljäksi viikoksi pois. Nyt siis neljän vakiokoiran sijaan minulla on hoidossa seitsemän koiraa. Aina pienenä halusin kovasti koiran, nyt olen saanut hoiviini seitsemän kerralla...tosin en koko neljäksi viikoksi vaan muutamaksi päiväksi nyt ja viikoksi marraskuussa! Pennut tulivat maailmaan maanantaina. Olin seuraamassa synnytystä, ja me sivustaseuraajat puuskutimme Cimcian mukana ja tukena. Pentuja tuli viisi, mutta niistä kaksi lähti parin päivän sisällä syömään maukkaita luita pentujen taivaaseen. Jäljellä on kolme vilkasta poikaa, jotka vajaan viikon ikäisenä jo painavat 700 grammaa. Ensimmäisinä päivinä Cimcia ei halunnut hetkeksikään poistua pentujen luota, nyt hän jo huokailee äidin uupumusta ja lähtee ilolla käymään ulkona päästäkseen edes hetkeksi eroon pentujen imusta. Oih, kyllä ne karvapallot ovat kovin suloisia!

Sylihauvat!

Näiden viikon ikäisten petojen silmien ja korvien pitäisi aueta seuraavan viikon sisällä.

Päiväni punkkarina

Jälleen kerran oli aika särkeä jää. Eilen illalla uudet opiskelijat järjestivät perinteisen Icebreaker-juhlan, jossa on tarkoitus tutustua uusiin ihmisiin. Tällä kertaa teemana oli lukio, hieman amerikkalaiseen malliin. Pääsylipussa mainittiin rooli jokaiselle. Minun kohdalleni osui "ulkopuolinen/erottautuja". Kenttäkurssin jälkeen oli hyvä irtautua opettajan asiallisesta olemuksesta ja pukeutua punkkariksi. Enpä ole ennen liikuskellut yliopistolla tukka yhtä vinksin vonksin ja silmät mustaksi rajattuna. Juhlassa näkyi myös paljon muun muassa cheerleadereita, amerikkalaisen jalkapallon pelaajia ja nörttejä. Maanantaina kaikki taitavat palata onneksi takaisin tuttuihin yliopistorooleihinsa.

Pimeyden koittaessa sosiaalinen elämä Longyearbyenissä vilkastuu...

...ja juhlien määrä lisääntyy. Tämä punkkari osallistui yliopiston Icebreaker-juhlaan.

Aiemmin kesällä mainitisin huippu-urheilu-urastani. Nyt se on tullut kunnialla päätökseen. Tänään oli viimeinen päivä saada suoritettua loppuun kymmenen vuorenhuipun valloitus. Matkasin viimeisen vuoren juurelle tänään veneellä, urheiluseuran järjestämällä kimppakyydillä. Osaanottajia retkellä oli kahdeksan. Kipusimme jonossa lumisateessa ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Näin monta tyylikästä pyllähdystä ihmisten tasapainoillessa liukkailla kivillä. Ylös päästiin ja nimet kirjoitettiin kirjaan. Ihmettelen itsekin, että sain loppujen lopuksi kivuttua kaikkien vuorten huipuille ja voin ylpeänä osallistua "huiputtajien" kesken suoritettavaan arvontaan. Ehkä nyt on aika pikkuhiljaa ripustaa vaelluskengät naulaan ja alkaa kaivaa esiin monoja ja alkaa voidella suksia. Ulkona on jo monta senttiä lunta.

Viimeisellä huipulla odotti kaivosmiesten vanha talo, joka nykyään luokitellaan kulttuurimuistoksi. Jälleen kerran huipulla oli retkilleni tyypillinen "huippukeli", eli näkyvyys oli heikko. Maisemia oli turha alas tähyillä.

9 päivää säätä

Huh huh ja vielä kerran huh. Viimein kenttätyöt ovat päättyneet. Opastin viimeiset 9 päivää 10 tuntia päivässä opiskelijoita meteorologian kenttätöissä, siinä meni kaksi viikonloppuakin. 25 kertaa tunnistin opiskelijoiden kanssa pilvilajeja ja aallonkorkeuksia, 25 kertaa ajoin kuoppaista tietä mittauspaikalle. Paljon opin itsekin ja tajusin myös, miten raskasta työtä opettaminen on. Meillä oli paljon hauskoja hetkiä opiskelijoiden kanssa ja oli jännittävää kokea, miten erilaisia ryhmät voivat olla keskenään. Välillä opiskelijat "kiusasivat" minua, ja aikoivat mm. kiinnittää minut sääpalloon ja nostaa kilometrin korkeuteen. Kuten meteorologian kenttäkurssilla kuuluukin olla, säät olivat erittäin vaihtelevat: oli vesisadetta, lumisadetta, lämmintä, pakkasta, sateenkaaria, tosi kovaa tuulta (joka kaatoi myös säämaston), sumua... Iltaisin kurssin jälkeen olin aivan poikki ja kykenin lähinnä sohvalla istumiseen ja hampaiden pesuun ennenkuin nukahdin aina väistämättömästi iltayhdeksän maissa. Alla on kokoelma kuvia kenttäkurssilta...

Säämasto pystyyn!

Säähavaintojen tekoa vuonon rannalla

Sääpallo lähdössä lennolle

Ahkerat opiskelijat seurasivat sääpallon lennätystä horisontaalitasosta

Minun ja muiden työt

Kohta puolitoista vuotta olen tehnyt nykyistä työtäni, mitä siis olen saanut aikaiseksi? Iso osa ajasta on mennyt mittausjärjestelyihin: siis mittausten suunnitteluun, ylläpitoon ja ennen kaikkea vikojen korjaamiseen. Koko ajan 25 metriä korkea säämasto mittaa minulle säädataa viidellä tasolla, 20 kertaa sekunnissa. Joka toinen viikko ajan mastolle vaihtamaan muistikortin ja keräämään dataa. Lisäksi minulla on satamassa vedenlämpömittareita ja käyn siellä silloin tällöin lataamassa dataa. Olen joutunut huvittaviin tilanteisiin, koska datankeräyslaite eli loggeri, joka minulla on satamassa, näyttää epäilyttävine piuhoineen hieman kotitekoiselta pommilta. Kerrankin venäläislaivan miehistön jäsen tuli kysymään, onko se laite vaarallinen heidän laivalleen. Minä vastasin virnuillen, että se voi kyllä räjähtää. Olen nyt saanut sen verran mittausaineistoa kasaan, että olen aloittanut ensimmäisen tieteellisen artikkelin kirjoittamisen. Ensi kuussa hyppään uusiin haasteisiin, kun aloitan mallisimulaatiot. Aion siis numeerisella ilmakehämallilla simuloida sääoloja vuonojen ympäristössä ja tutkia, minkälaisia ilmiöitä siellä esiintyy. Jotta pääsisin hommassa alkuun, menen reiluksi viikoksi "kotiyliopistooni" Bergeniin opettelemaan mallinnusta. Todennäköisesti noin puolet minun väitöskirjastani tulee perustumaan mittauksiin, puolet mallisimulaatioihin. Työhöni kuuluu myös opetus. Tällä viikolla pidän kolmena päivänä opiskelijoille seminaaria, ja lauantaina aloitamme opiskelijoiden kanssa yhdeksän päivää kestävän meteorologian kenttäkurssin. Kurssilla pystytämme säämastoja, teemme visuaalisia havaintoja ja lennätämme sääpalloa. Mukavaa päästä vaihteeksi ulos toimistosta.

Väitöskirjatunnelin päässä näkyy valoa, mutta silti välillä mietin, olisiko joku muu työ vieläkin jännittävämpi. Tällä viikolla sain kotipihallani nähdä kaksi "mielenkiintoista" mahdollisuutta uudelle uralle. Minusta voisi vaikka tulla katulamppujen pesijä ja kaivinkoneen parkkeeraaja. Alla on kuvat näistä mielenkiintoisista töistä.

Katulamppujen pesijä ahkeroi sunnuntai-iltana. Lampuista tuli puhtaita sisältä ja ulkoa.

Kaivinkone parkkeerattuna päivän päätteeksi keskelle meidän pihatietä. Taidokkaan parkkeerauksen kruunaa kauhan alle tueksi tuotu kivikasa. Tähän ei amatööriparkkeeraaja pysty!

Perunan nosto

Onpas minulla iso käsi tai sitten perunat ovat...

Nyt se on tehty: Huippuvuorten arktinen peruna on nostettu. Noston alkuvaiheessa nostaja tuhahteli turhautuneena, koska yhden yhtä perunaa ei mullan seasta löytynyt. Huolellisen etsinnän jälkeen tärppäsi, löytyi peruna, pian toinenkin. Kaksi perunaa aiheuttivat riemunkiljahduksia. Joku voisi sanoa, että hyötysuhde ei ole kovin hyvä, jos kuusi perunaa istuttamalla saa kasvatettua kaksi hyvin paljon pienempää. Minä sen sijaan uskon, että kasvatus kannatti ja sain kaksi laadukasta, arktisessa maaperässä kasvanutta, keskiyön auringon kypsyttämää perunaa. Hih. Näillä eväillä meidän pitäisi sitten talvi sinnitellä. Voi olla, että myöhemmin syksyllä joudumme perunan noston sijaan perunan ostoon. Ensi vuodeksi pitäisi varmaan hakea EU:n syrjäalueiden viljelytukea...

Tästä satamasta rahdataan vain hiiltä, mutta jospa johonkin toiseen satamaan saapuisi laiva lastattuna perunoilla...

Kauppaleikit

Kirpputori "Bruktikken"

Lapsena yksi lempileikeistäni oli ehdottomasti kauppaleikki. Huomasin, että se sama lapsen into kaupan pitoon löytyy minusta yhä. Tänään olin ensimmäistä kertaa "töissä" kylän kirpputorilla. Toiminta on Unisin opiskelijoiden pyörittämää ja tällaisessa eristyneessä kylässä, jossa väki vaihtuu koko ajan, se on oikea ekoteko: Muuttaessaanhan ihmiset yleensä heittävät tavaraa pois. Käyttökelpoisen tavaran paikka ei ole maata kaatopaikalla tundralla. Pääsin siis leikkimään taas pitkästä aikaa kauppaleikkiä. Tässä kaupassa ei kuitenkaan käsitellä rahaa, ei edes leikkirahaa. Kaikki on kirpparilla ilmaista. Keskustelut asiakkaiden kanssa olivat yhtä henkeviä ja samaa tasoa kuin joskus pienenä lapsena, johon on syynä se, että nyt puhun norjaa... yhtä sujuvasti kuin pieni lapsi. Tulen varmaan vastaisuudessakin istumaan kirpputorilla silloin tällöin leikkimässä kauppaa. Aiemmin olen vain käynyt itse tekemässä löytöjä kirpputorilla. Sieltä on löytynyt uskomattoman paljon hyödyllisiä asioita. Esimerkiksi pidemmän aikaa olen miettinyt kahta hankintaa: presso-pannua ja lumivyörysondia (eli pitkää kokoonmenevää tikkua, jolla etsitään lumivyöryn uhreja). Tänään löysin molemmat kirpputorilta. Montaa muutakaan asiaa ei ole tarvinnut ostaa, kun ne ovat löytyneet samaisesta paikasta.

Kirpputorin lisäksi tässä kylässä on kyllä kaikenmoisia palveluja ja liikkeitä. Ravintoloissakin on tarjolla kaikenlaista tapaksen ja thaimaalaisen väliltä. Yksi on kuitenkin puuttunut: apteekki. Tähän asti ruokakaupassa on ollut suppea valikoima peruslääkkeitä ja kaikki muu on täytynyt tilata sairaalan kautta Tromssan Vitus-apteekista (hmm...tuo norjalaisen apteekkiketjun nimi aiheuttaa joskus hilpeyttä suomalaisiin lauserakenteisiin laitettuna...). Ensi maanantaina Longyearbyen saa vihdoin oman apteekin ja yksi käytännön asia helpottuu. Hassua, että iloitsen kovin paljon uuden apteekin avaamisesta. Tätä se pikkukylässä asuminen teettää. Olen oppinut iloitsemaan asioista, jotka kaupungeissa olisivat itsestäänselvyyksiä. Hyvä niin.

(Katu)valokuva

Kävin tänään ensimmäistä kertaa valokuvauskerhon tapaamisessa. Siellä opin, että valokuvaus on oikeasti itse asiassa valon kuvaamista. Ehkä otin asian liian kirjaimellisesti, koska illalla tapaamisen jälkeen oli pakko ottaa kuva katuvaloista. Oli minulla toki syyni kuvan ottoon: Näin ne nimittäin ensimmäistä kertaa päällä tänä syksynä! Valo on nyt siis kuvattu.

Katuvalot palavat jälleen pitkän tauon jälkeen

Valas lautasella

Punertava kylä

Tänään vietimme suomalaisten iltaa Priitan luona. Hän on asunut jo vuosia Huippuvuorilla, hieman Longyearbyenin ulkopuolella, ja hänellä on oma koiratarha. Silloin tällöin kokoonnumme hänen luokse suomalaisporukalla. Tämä oli kolmas kerta minulle. Uusia suomalaisia ei ihme kyllä ole tänä syksynä tullut yhtään yliopistolle, vanhoja on sentään muutama. Aikoinaan perusopiskelijana Huippuvuorilla nautin kansainvälisestä tunnelmasta, mutta nyt kun asustan täällä pysyvämmin, on mukavaa, jos ympärillä on joitakin suomalaisia... aina kun ei ole helppoa saada kaikkia ajatuksia ja tuntoja vieraalla kielellä selitettyä. Priitan luona tarjottiin valasta. Muutama viikko sitten varovasti ravintolassa maistoin elämäni ensimmäistä kertaa valasta neliösentin kokoisen palan. Silloin olin varovainen, koska olen pahasti kala-allerginen. Niin kuin oli arvattavissa, ei valaalla ole mitään tekemistä kalan kanssa (paitsi että ne polskuttelevat iloisesti samoissa vesissä), ja mitään allergisia reaktioita ei ilmennyt. Tänään sain jo kunnon palan valasta (en sentään kokonaista!) lautaselleni. Hyvää oli. Sanoisin, että se oli hieman kuin naudan lihaa lievällä maksan maulla. Ehkäpä joskus lähitulevaisuudessa lautaselleni ilmestyisi hyljettä, jota en vielä ehtinyt maistamaan.

Syksy on käynnistynyt kunnolla harrastustoiminnan tiimoilta. Viime vuonna minulla meni viikossa 6 tuntia norjan kurssilla. Koska kielikoe meni kesällä läpi, en enää käy kurssilla. Nyt olisi enemmän aikaa muille harrastuksille. Tällä viikolla kävin uimassa ja pelaamassa sählyä pitkästä aikaa. Sulkapalloakin pitäisi päästä pian taas pelaamaan ja seinäkiipeilykin houkuttaisi tauon jälkeen. Sitten voisin ehkä liittyä valokuvauskerhoon... Jos joku siis epäilee, että pikkukylässä ei ole vapaa-ajan tarjontaa, on pahasti väärässä. Kyllä täällä tekemistä olisi, mutta valitettavasti joskus vapaa-ajan hupeja häiritsee se, että pitää välillä käydä töissäkin.

Auringonlaskun jälkeen

Ketun lailla

Vikkelä kettu

Aika rientää yhtä nopeasti ja keveästi kuin viime viikolla näkemäni napakettu. Tuo pieni hassu eläin eteni kevein askelin vauhdilla edelläni, välillä vilkuillen taakseen. Yritin saada eläintä hetkeksi pysähtymään, tai jopa kääntymään, mutta se vain riensi tarmokkaasti eteenpäin. Aika on yhtä tarmokas. Aurinko laskee taas kuukausien tauon jälkeen. Jälleen kerran tulee halu pysäyttää aika edes hetkeksi, saada muutama keskiyön auringonpaiste lisää ja paistatella valossa 24 tuntia vuorokaudessa. Mutta ei... aurinko laskee taas, joka päivä hieman alemmas ja joka päivä hieman pidemmäksi aikaa. Sitä ei pysäytä mikään. Täytyy kai kaivaa kynttilät esiin, ja alkaa henkisesti valmistumaan syksyn ja talven tuloon.

Pureskelen parhaillaan mansikkaa, itse kasvatettua. Perunat odottavat vielä nostoa. Laatikosta kurkottelee kuusi perunan vartta. Jännityksellä odotan, onko mullan alle kasvanut myös perunoita. Avokado on kasvanut isoksi puuksi. Rönsylilja on kukkinut jo yli kuukauden runsain mitoin. Rucola kurkottelee ikkunalaulla kohti valoa. Myös näiden kasvien on pian sopeuduttava faktaan, että valo vähenee nopeasti.

Perunat kurkistelevat laatikostaan

Voi taivas...

Tämä ei ole koiran karvatupsu, vaan mielenkiintoinen pilvi elokuun illassa. Varmaan joku minua fiksumpi meteorologi tietäisi, mikä pilvi se on...

Elokuun ihmeelliset illat

Olen aina pitänyt elokuusta. Huippuvuorten elokuu on erilainen kuin Suomessa, koska täältä puuttuvat hämärtyvät illat. Joka tapauksessa elokuu täällä on minun mielestäni helmikuun ohella yksi kauneimmista kuukausista. Suuri syy elokuun ihmeellisyyteen ovat värit: Oranssin, punaisen ja ruskean loputtomat vivahteet, kun aurinko paistaa matalassa kulmassa ja tundran kasvit alkavat kellastua. Hyvällä ilmalla on ollut pakko päästä iltakävelylle. Eilen kävelin herra Srokan kanssa pitkän matkaa tundralla ja ihmettelimme yhdessä niin kukkia kuin kiirunoitakin. Sitä edellisenä iltana päädyin kesken kävelylenkin tekemään sirkustemppuja kadulle. Tänään en ole vielä ehtinyt kävelylle, koska pitää odottaa, että uunissa oleva punajuurisinihomejuustokakku (eikä ole edes norjalainen resepti vaikka kuulostaakin karmealta! tämä on hurmaava suomalainen resepti) valmistuu. Sen sijaan jehovan todistajat olivat jo tänään ehtineet iltakävelylle ja poikkesivat soittamaan ovikelloa. En tiedä missäpäin maailmaa on sellainen kolkka, jonne he eivät löytäisi.

Tässä siis kuvia elokuun iltojen tunnelmista:

Purjevene elokuun illassa

Heijastus

Kesken iltakävelyn sain pidemmät jalat, mutta huonomman tasapainon

Joskus illat vain haukotuttavat... ainakin Srokaa

Huippu-urheilua

Elokuu täällä on ollut kummallinen. Yleensä elokuussa on kuivaa ja usein aurinkoista, mutta tänä vuonna ei ole ollut. Lähes joka päivä on satanut. Vuoret saivat viikko sitten ensimmäisen lumikuorrutteen, ja alkuviikosta satoi kylässäkin sakeasti isoja kauniita lumihiutaleita. Lumi suli tietenkin pois. Vesisateiden aikana on usein paistanut yhtäaikaa aurinko. Juuri äsken katselin koti-ikkunasta sateenkaarta, joka ei ole yleinen näky Huippuvuorilla. En usko, että "aurinko paistaa ja vettä sataa" tarkoittaa täällä kesän tuloa, näyttäisi enemmän, että täällä se ennustaa talven tuloa.

Olen aloittanut huippu-urheilun, kirjaimellisesti. Paikallinen urheiluseura kannustaa kesätauon aikana kohottamaan kuntoa kipuamalla lähivuorten huipuille. Kymmenen vuoren huipulla on "vieraskirja". Kaikkien kymmenen vuoren huipuille kiivenneiden kesken arvotaan palkinto. Minulla on vielä reilu kuukausi aikaa kivuta loput viisi huippua, viisi huippua on jo takana. Alla on muutama kuva "huippu-urheilu-uraltani"!

Matkalla kohti Nordenskiöldtoppenin huippua

Näkymät Nordenskiöldtoppenilta

Värikäs Longyearbyen kaukana alhaalla

Ylöspäin menossa kaivoksella numero 6