Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan...

Joulun rauhaa Longyearbyenissä

Joulupyhät ovat nyt takanapäin. Maha pullottaa jouluruokia ja mieli myhäilee miettiessä mukavaa joulua täällä pohjoisessa. Harvemmin on tullut vietettyä oikein lomaa täällä, kun aina vaan on tullut sännättyä Suomeen, kun siihen on ollut mahdollisuus. Huippuvuorten joulu oli rauhallinen ja stressitön, ihana kotona vietetty joulu.

Vaikka olemmekin Norjassa, emme ole taipunut norjalaisiin joulutapoihin. Joulua vietettiin suomalaiseen mallliin. Aamulla padassa porisi riisipuuro ja netin kautta katsottiin joulurauhan julistus Turusta. Iltapäivällä puskimme tuulessa joulukirkkoon, jossa oli oikein kotoisa ja lämmin tunnelma. Siellä veisattiin joululauluja, joiden sävelet olivat kyllä tuttuja, mutta norjalaisia sanoja piti luntata paperista. Illemmalla oli jouluaterian aika. Pöytä notkui perinteisiä suomalaisia jouluruokia, joita oltiin jo etukäteen valmistettu pitkin viikkoa. Ensimmäistä kertaa tein jouluruokaa alusta asti itse. Yllätyin oikein miten helppoa oli taikoa laatikoita ja rosollia. Kinkkukin onnistui mainiosti, ja sitä onkin sitten tungettu napaan monta päivää. Joulukuusta emme ostaneet, mutta hyllyjen uumenista löytyi pieni muovikuusi, joka pääsi aitiopaikalle. Kuusenkoristeet ja muut joulukoristeet askartelin itse alkeellista tarvikkeista, koska mitään ei ennestään ollut. Askartelin pienen päiväkotilaisen innolla.

"Kystä kyllä"

Joulupuu on rakennettu...

Norjalaiset väittävät, että joulupukki asuu täällä Huippuvuorilla vanhassa kaivoksessa. Siellä kaivoksessa on kyllä näkynyt joulun alla valoa ja lähistölle oli ilmestynyt postilaatikkokin lahjatoiveille. Olen kuitenkin yrittänyt valaista norjalaisia tiedolla, että oikeasti joulupukki asuu Korvatunturilla. Ehkä tämä asumus täällä on vain jonkinlainen pukin loma-asunto. Pukki ei meille sisälle asti uskaltanut käymään, mutta oli jättänyt ison säkin oven taakse. Sen sisältöä sitten innolla ihmeteltiin. Pukki voisi ensi vuonna olla tosin vähän huolellisempi, koska tänä vuonna saimme lahjaksi kaksi samanlaista lankalaukaisinta kameraan; toisen Tiina-tontulta, toisen Henkka-tontulta!

Kelit pakastuivat joulun alla ja nyt on ollut ihan reilusti pakkasta. Luntakin on edes kohtuullisesti, mutta toivottavasti heti ensi vuonna tulisi reilusti lisää.

Joulupukin (loma-)asumus vanhassa kaivoksessa

Hyvän joulun toivotus

Tonttu toivottaa kaikille leppoisaa joulua ja vauhtia vuodelle 2010!

Borte bra men hjemme best...

Joulukuun järvimaisema Suomessa

Nyt on tonttubisnekset hoidettu Suomessa, ja maanantaina palattiin kotiin. Suomessa oli kylmempää kuin täällä pohjoisessa, mikä on hieman kummallista, ja varsinaiset paukkupakkaset alkoivat juuri kun suuntasimme takaisin lämpimään pohjoiseen. Loman aikana oli pari aurinkoistakin päivää, joissa riitti kaamokseen tottuneella ihmettelemistä. Kävimme pienillä retkillä metsässä ja kerran olivat makkaratkin mukana ja paistuivat nuotiolla. Kerrankin olin Suomessa myös itsenäisyyspäivänä ja pääsin seuraamaan linnan juhlia ja kummastelemaan pukuja. Yksi loman kohokohdista oli myös se, että itsenäisyyspäiväaterialla maistoin ensimmäistä kertaa etanoita. Hieman niljakkaita, mutta ihan mainioita!

Makkarahiilloksen odottelua

Mennessäni Suomeen minulla oli mukana tuliaisina norjalaista ruskeaa juustoa, joka matkasi käsimatkatavaroissa. Sitä sitten syynättiinkin kolmessa eri turvatarkastuksessa, ja sain osakseni naureskelua virkailijoilta, että "aina on hyvä olla vähän ruskeaa juustoa mukana". Juusto kai näytti nestemäiseltä läpivalaisussa ja siksi epäilyttävältä. Aikeenani ei kuitenkaan ollut kaapata konetta suoraan Kajaaniin juuston avulla, vaan tyydyin tälläkin kertaa lentämään Tromssan, Oslon, Tukholman ja Helsingin kautta perille. Paluumatkalla laukkua oli pengottu, tällä kertaa syynä oli varmaan mukana tullut kolmen kilon joulukinkku. Varmasti tuollainen lihamöhkäle näyttää vähintäänkin pommilta. Nyt kinkku köllöttelee pakastimessa ja odottaa joulua yhtä kovasti kuin minäkin.

Suomessa oli tosi kiva käydä, mutta ihanaa oli myös tulla kotiin. Joulu täällä pohjoisessa tulee (toivottavasti) olemaan rauhallinen, eikä turhaan tarvitse stressata ylimääräisiä. Ei myöskään tarvitse miettiä logistiikan oikkuja ja sitä, kuka on missäkin joulun minäkin päivänä. Kunhan Suomesta tuliaisena tullut kiusallinen flunssa vain suostuisi häipymään, voisin aloittaa joulun valmistelut toden teolla, mutta rennolla asenteella.

Piparkakkuja ja pedagogiikkaa

Piparkakkuja monenmoisia

En tiedä pitäisikö syyttää ilmastonmuutosta vai jotain muuta, mutta olipa kerrassaan lämmin marraskuu! Kuukauden keskilämpötila oli 8.4 astetta tilastojen yläpuolella, ja se on paljon se. Lämpimien säiden takia sade on tullut viime aikoina lähes täysin vetenä, joten talviulkoilusta on turha haaveilla; kelkka ja sukset saavat vielä odottaa. Jäisillä, veden liukastamilla, teillä on saanut tasapainoilla jaloin, kynsin ja hampain päästäkseen eteenpäin. Jospa talvi saapuisi kunnolla sillä aikaa, kun olemme Suomessa vierailulla. Lähdemme siis loppuviikosta Suomeen lomailemaan, mutta joulun vietämme ensimmäistä kertaa Huippuvuorilla.

Loma totisesti tulee tarpeeseen. Viimeisimpänä työhaasteena minulla on viimepäivät ollut pedagogikan kurssi, jota käyn. Kurssin pitäisi antaa pätevyys opettamiseen yliopistossa. Elättelin toiveita, että kurssi antaisi hyviä työkaluja opetuksen suunnitteluun ja arviointiin, mutta sen sijaan kurssilla keskusteltiin opettamisesta filosofisella ja abstraktilla tasolla. En oikein tiedä, miten voin hyödyntää oppimiani sivistyssanoja ja filosofioita käytännössä. Kurssi jatkuu portfolion tekemisen muodossa, johon kerätään mm. kokemuksia ja arvointeja opetustilanteista. Tammikuussa pääsen havainnoimaan ja arvioimaan muiden luentoja ja saan tarkkailijan istumaan omilleni. Ehkä niiden anti on konkreettisempaa ja opettavampaa kuin kurssin anti tähän asti.

Työ vaatii vastapainoa. Loistava esimerkki ajatusten nollauksesta ovat eiliset naisten piparkakkutalkoot. Leivoimme kahdeksan hengen porukalla piparkakkuja kilotolkulla. Uunipelleillä paistui sydämiä, enkeleitä, karhuja, hirviä, moottorikelkkoja ja paljon muita. Oli ihanan rentouttavaa leipoa yhdessä ja jutella joutavia. Nyt on oikein jouluinen olo, varsinkin kun vieläkin vaatteissa tuoksuu talkoiden jäljiltä piparkakku.

Joulutunnelmaa piparkakkutalkoissa

Keskittyneet leipurit

Kiire, kiire, sormet palaa...

Kaamoksen kainalossa

Kaamoksella on vaikutuksia, mutta ne vaihtelevat yksilökohtaisesti. Minulla on meneillään neljäs kaamos Huippuvuorilla, joten elimistöni pitäisi jo tietää, mistä on kyse. Tänä vuonna en ole ollut kovin uninen, vaikka kaamoksen alussa päässä oli hieman sumuinen olo. Alkuviikkojen aikana aistin myös, että olin hieman kärttyinen ja pinna oli kireällä. Nyt en enää mulkoile kulmahampaat kiiluen, vaan nautiskelen kaamoksesta hyvillä mielin. Ruokahaluni ei ole tänä vuonna pimeän tullen kasvanut merkittävästi tavallisesta poiketen, mutta makeaa tekee kyllä mieli entistä enemmän. Viime aikoina on ollut aikaa leipoa makeannälän tyydyttämiseksi. Eilen viimeksi valmistui kirsikka-suklaakakku. Kärsivällisyyttä minulla ei kuitenkaan ole: kakkuohjeessa sanottiin, että kakun pitäisi antaa jähmettyä jääkaapissa yön yli. Polaariyö loppuu helmikuussa, joten päätin käydä kakun kimppuun jo ennen auringonnousua!

Kaikkien kasvien sankari: Jorma-Hjördis (lajiltaan palmuvehka)

Olen yksitellen kantanut kuihtuneita ja kuolleita kasveja roskikseen. Kasvilampusta huolimatta, monet kasvit eivät viihdy näillä leveyspiireillä talvisaikaan. Niin ihmiset kuin kasvitkin ovat kuitenkin yksilöllisiä. Yksi kasveistamme, Jorma-Hjördis (lajiltaan palmuvehka), on oikea sissi. Sillä aikaa kun kaverit tekevät kuolemaa vieressä, on tämä sissi alkanut kasvattaa vauhdilla uusia versoja pimeyden tullen. Voin todella suositella palmuvehkaa huonekasviksi, koska se näyttää aina yhtä vehreältä kuin tekokasvit, sen kasvu on joutuisaa ja se ei valita huonoista oloista. Olen tosin lukenut, että se on myös myrkyllinen kasvi, mutta yhteiselomme on sujunut hyvin, koska ainakaan toistaiseksi en ole lisännyt sitä salaattiin.

Minun "kaupunkilaisuus" korreloi pimeyden kanssa. Kun on pimeää, viihdyn mieluummin urbaanissa ympäristössä. Onhan Huippuvuorilla joitakin urheita, jotka talvehtivat maastossa pienissä mökeissä, mutta itse mieluummin pysyttelen kylän läheisyydessä. Tässä muutamia urbaaneja yksityiskohtia pimeästä kylästä:

Yksityiskohtainen liikennemerkki. Tietääkseni manner-Norjassa nämä merkit on vaihdettu vähemmän ykstyiskohtaisiin, mutta täällä vielä lapsista varoittavassa kyltissä näkyy poninhännät, laukut, sun muut yksityiskohdat

Kelkkavaara on lähes kaikkialla

Kaivosmies päivystää kauppakeskuksen edessä

Jos ei muut menopelit kelpaa, niin kyllä täällä limusiinilläkin pääsee

Mahantäytettä läheltä ja kaukaa

Porot tulivat tuijottamaan minua alle kahden metrin päähän ollessani kyykyssä tien vieressä näpräämässä kameraani. Eivät ole kovin pelokkaita kavereita... mutta maukkaita kyllä, hih!

Olen viikonloppuna syönyt ruokaa läheltä ja kaukaa. Lähiruokana oli Huippuvuorten poro, jota tarjoiltiin toritapahtumassa. Elukka maistui mainiolta grillattuna. Pimeässä en nähnyt, miltä lihakimpale näytti, mutta ainakin mureaa se oli muhkean rasvapitoisuutensa takia. Eipä tarvinnut huulia rasvata poronpureskelun jälkeen pakkasilmassa, kun niille jäi makoisa rasvakerros. Kotona sitten kokkailtiin kevätkääryleitä thaimaalaiseen tapaan. Täytteenä olleet nuudelit ja bambut sun muut olivat tulleet poroa kauempaa, eivätkä ole luokiteltavissa todellakaan lähiruoaksi. Toisaalta Huippuvuorilla on niin iso thaiväestö, että thairuoka melkein kuuluu tänne ja kaupassakin on hyvin thaimaalaisia ruokatarvikkeita tarjolla. Kääryleet olivat herkullisia, mutta kokeilla oli rasvainen olo sisältä ja ulkoa. Voi olla, että kuukauden uppopaistokiintiö tuli täyteen! Viime viikonloppuna padassa porisi fårikål, eli norjalainen perinneruoka lammas-kaali. Se on ehkä yksi maukkaimpia ruokia, joita norjalaisella ruokakulttuurilla on tarjottavanaan. Vieläkään en ole vakuuttunut, että Norja olisi kulinaarinen lahja maailmalle.

Tein tänään elämäni ensimmäisen kynttilän. Aineksina olivat vanhat kynttilänjämät, joita olen kerännyt. Teko oli hauskaa, ja lopputuloskin oli varsin mielenkiintoinen! Nyt siis pääsee polttamaan omaa kynttilää. Siihen onkin nyt aikaa, koska ulkona on mahdottoman liukasta, eikä siellä hirveästi viitsi mitään ylimääräistä tehdä. Muutaman päivän plussakelien ja vesisateen jälkeen tuli siis pakkanen, ja nyt kaikki on jäällä kuorrutettua. Katuja on hiekotettu hieman sattumanvaraisesti. Uhmasin liukkautta käymällä juoksulenkillä. Kerrankin pidin vauhdin rauhallisena, koska koko ajan sai olla varuillaan ja kengät ajoittain sutivat tyhjää. Liukkaus totta tosiaan tekee lenkkeilyn ja ulkoilun mielenkiintoiseksi, välillä jopa liian mielenkiintoiseksi!

Omatekoinen kynttilä. Lanka oli aluksi "hieman" pitkä, mutta polttamalla siitä pääsi eroon

Valoa ikkunassa

Aurinko on poissa, sen tiedän, mutta toivoisin, että se lähettäisi edes purkauksiaan tänne pohjoiseen. Auringonpilkut ovat minimissään ja sen seurauksena revontulet ovat harvassa. Marraskuu on jo pitkällä, enkä ole nähnyt vielä revontulia ollenkaan. Höh! Sentään muita valoja näkyy pimeyden keskellä: ikkunoiden loistavat valot, laivan valot vuonolla, katuvalot, kelkkojen valot, tähdet...

Valot loistavat Unisin ikkunasta

Unisin valoja pimeydessä

Valot eivät kuitenkaan valaise kaikkialla. Meidän kotikatu on käsittämättömän pimeä, koska katuvaloja ei ole ollenkaan. Kauhulla ajan kotikatua pyörällä sokkona toivoen, että vastaan ei tule iso kuoppa, kasa, koira, lapsi... Koska naapureilla ei ole ulkovalot päällä terassillamme, saa postin kopeloida laatikon pohjalta sokkona. Varmaan postinjakajakin joutuu arpomalla laittamaan postit oikeisiin laatikkoihin! Kun aiemmin viikolla lähdin töihin aamun pimeydessä, olin saada sydänpysähdyksen, kun pimeälle terassille oli ilmestynyt naapurin metsästyssaalis, kiiruna, roikkumaan. Valoisassa lintu ei varmaan olisi aiheuttanut minussa mitään reaktiota, mutta keskellä pimeyttä, liian läheltä katsottuna, poloinen kiiruna aiheutti kylmänväristyksiä.

Kauhukiiruna kotiterassilla

Venäläinen lauantai

Parhaan pelaajan diplomi

Lauantaiaamuna hyppäsin laivaan ja matkustin kohti venäläistä kylää, Barentsburgia; kyseessä oli perinteinen urheiluvaihto venäläisten kanssa. Parin tunnin laivamatkan jälkeen Barentsburgin satamassa oli bussi odottamassa meitä. Eihän urheilijoita voinut laittaa kävelemään kahta sataa metriä ylämäkeen urheiluhallille! En osaa arvailla miltä vuosikymmeneltä bussi oli, mutta ei ainakaan ihan lähimmiltä. Bussissa soi venäläinen discomusiikki, joka herätti hieman hilpeyttä. Sähly oli lajeista ensimmäinen, joten pääsin heti tositoimiin. Taistelimme seuran sinivalkoisissa asuissa voittoon 6-1. Kentällä pelaaminen oli haaste, sillä hallin lattia on tosi epätasainen, kenttä on pieni ja seinien vieressä oli listoja, koloja ja verkkoja, jotka toivat haastetta peliin. Illalla illallisella palkittiin eri joukkueiden pelaajia. Minä sain sählyjoukkueen parhaan pelaajan palkinnon. Palkinto taisi taidon sijaan tulla siitä, että olin pelin ainut nainen ja siitä syystä urhea. Toisaalta myös pelityylini oli siistiä verratuna muihin, jos ei yhtä taklausta ja nyrkin heiluttelua vastapuolen kaivettua törkeästi sääntöjen vastaisesti palloa haarojeni välistä lasketa. Hih. Monessa muussa lajeissa Longyearbyen ei ollut yhtä voitokas tällä kertaa. Illalla discobussi ajoi meidät takaisin laivalle ja seilasimme takaisin kotiin.

Venäläinen "discobussi" vei pelaajat satamasta urheiluhallille

Sählääjä voitetun ottelun jälkeen

En ollut pitkään aikaan käynyt Barentsburgissa, joten vierailu naapurissa oli oikein antoisa. Venäläisiä kylässä asuu tällä hetkellä reilut 400. Kylä oli jotenkin siistimmän oloinen kuin aikaisemmin, vessassa ei enää juoksennellut torakoita ja hanastakin tuli kirkasta vettä ruskean sijaan. Parannuksesta huolimatta ero Longyearbyenin ja Barentsburgin välillä on huima, siis aivan niin kuin Norjan ja Venäjän välillä yleisestikin. Barentsburgilaisia ihailen heidän koristeellisesta kylästään. Vaikka rakennukset ovat rappeutuneita, näkyy niissä kauniita koristeita ja maalauksia. Eräänkin kontin seinään oli maalattu kesäinen koivumetsä. Longyearbyen voisi ottaa mallia rakennusten estetiikasta Barenstburgista, koska viime aikoina Longyearbyeniin on alkanut ilmestyä entistä rumempia, ankean värisiä rakennuksia.

Olympiarenkaat koristavat vasemmalla olevaa urheiluhallia Barentsburgissa

Naiset koristavat rakennuksen seinää

Barentsburgin kirkko

Aktiivisena ja piikitettynä kohti pimeää

Vuoden viimeiset auringonsäteet vuoren huipulla

Aurinko ei enää huomenna nouse, tämän vuoden viimeiset suorat säteet näkyivät vuorten huipulla tänään. Nyt on sitten pärjättävä ilman aurinkoa seuraavat kuukaudet. Jotta mieli ja kroppa pysyisivät pimeydessäkin pirteänä, olen päättänyt yrittää pysyä aktiivisena läpi talven. Tavoitteena olisi harrastaa liikuntaa kolme kertaa viikossa kaamosaikanakin, vaikka kuinka haukotuttaisi. Jos antaa laiskuudelle periksi, on seurauksena vieläkin väsyneempi olo. Monet vuodet olen juossut innolla sählypallon perässä. Tänä syksynä olen alkanut myös käydä kuntopiirissä, jossa on kiva etsiskellä kadonneita lihaksia. Toivon, että minulla on itsekuria mennä urheiluhallille pimeällä kelissä kuin kelissä. Liikunta olisi hyvä konsti kaamosväsymyksen estoon.

Tähän aikaan vuodesta ei retkeily hirveästi houkuttele, vaan sisäpuuhat vievät voiton. Nyt on aikaa tehdä käsitöitä ja kokeilla vaikka uusia reseptejä. Olen lisäksi haastanut itseni oppimaan talven aikana uuden taidon, jonglöörauksen kolmella pallolla, ihan vaan piristyksen vuoksi. Meillä on ollut pallot hyllyssä jo pitkän aikaa, mutta en ole onnistunut niitä heittelemään koordinoidusti. Monta kertaa olen vannonut, että en voisi edes koskaan oppia. Toisaalta, olen utelias kokeilemaan, voiko ihmeitä tapahtua ja voiko minunlaiseni käsienheiluttajakin oppia taidon. Kaverini pitää kylän lapsille sirkuskoulua, joten pyysin häntä neuvomaan minua. Ensimmäiset harjoitukset pidimme kesken työpäivän yliopiston käytävällä, hih. Nyt pitäisi sitten jaksaa heitellä palloja ahkerasti kotona. Saa nähdä, montako tipahtanutta kukkaruukkua ja muuta rikkoutunutta tavaraa tarvitaan ennen kuin opin jonglööraamaan.... jos opin.

Toistaiseksi pallot eivät pysy ilmassa kauan, mutta toivottavasti taito kasvaa talven aikana

Viikon sisällä olen edistänyt terveyttäni ottamalla rokotteita 7 eri tautiin. Edellisistä rokotuksista oli jo liian pitkä aika, joten oli aika laittaa rokotukset kuntoon. Viimeisimpänä sain eilen rokotuksen sikainfluenssaa vastaan. Norjassa on päätetty rokottaa kaikki, ja Longyearbyenissä joukkorokotus järjestettiin jo lauantaina. Puolentoista tunnin jonotuksen jälkeen pääsin huoneeseen istumaan kymmenen muun kanssa pöydän ympärille. Sujuvana sarjatyönä hoitaja kiersi ja pisti nopeasti piikin kaikille käsivarteen. Tehokasta toimintaa! En ollut ihan varma rokotuksen ottamisesta, mutta nyt se on kuitenkin otettu. Seurauksena nousi pieni kuume, mutta taitaa se olla vähäistä taudin sairastamiseen verrattuna. Joukkorokotus taisi koota jopa enemmän ihmisiä paikalle kuin tänä viikonloppuna järjestetty blues-festivaali!

Sini-sini-sinistä

Ulko-oveen koputettiin tänään. Kun en heti kiiruhtanut avaamaan, avasivat koputtelijat omatoimisesti oven ja pyysivät rahaa hyväntekeväisyyskeräykseen. Keräysohjeet Longyearbyenissä ovat kuulemma sellaiset, että jos joku ei avaa oveaan, niin sitten pitää marssia sisään vain. Onneksi sentään olin säädyllisesti sohvalla lukemassa kirjaa. Jälleen kerran totean, että tällaisessa pikkukylässä menettelytapa on kai hyväksyttävä, mutta missä tahansa muualla se aiheuttaisi närkästymistä. ...Täällä on totta tosiaan tehty hyväntekeväisyyden eteen viime aikoina kaikenlaisia ponnisteluja. Viime viikonlopun raadoin kirpparijärjestelyiden kanssa yhteensä 17 tuntia. Hukkaan ei aika onneksi mennyt, koska tienasimme kirpparillamme yli 5000 euroa! Jälleen kerran sisäinen hamsterini nousi pintaan, ja tuli itsellekin osteltua kaikenlaista käytettyä tavaraa. Kirpparilöytöjen myötä mm. komppaan töissä nykyään radion tahtiin, laahustan uusissa karvareunaisissa Sorelin talvikengissä ja kerään rasvakerrosta talven varalle friteeraamalla ruokani friteerauskeittimessä. Viime viikonlopun jälkeen oli melkein rentouttavaa maanantaina mennä töihin ja istua rauhallisesti työpöydän ääressä. Hyväntekeväisyyskeräys päättyy parhaillaan meneillään olevaan huutokauppaan. Siellä olisi kaupan muun muassa jääkarhuntalja, mutta eipä minulla ollut rahapussin pohjalla niin paljon rahaa, että olisin lähtenyt paikan päälle taljaa itselleni huutamaan. Täytyy tyytyä kellottelemaan hylkeen nahkan päällä.

Talvi on kai tullut. Moni on kysellyt, että onko Huippuvuorilla jo lunta. En edes muista milloin toistaiseksi maassa pysynyt lumi tuli. On se ollut varmaan jo pari viikkoa ja sitä on hiljalleen kertynyt lisää. Yllätyin, kun kävin tänään kipuamassa vuoren rinnettä: välillä nimittäin upposin melkein polviani myöten lumeen. En ollut tajunnut, että paikka paikoin lunta todellakin on kertynyt. Hiihto ja kelkkailu eivät vielä tietenkään onnistu.

Maisema on ollut viime aikoina hyvin sininen. Tässä esimerkkejä Huippuvuorten sinisävyistä:

Heijastuksia reilun viikon takaisessa kuutamossa

Sininen Longyearbyen

Kylän heijastuksia

Yhteisen hyvän vuoksi!

Työsopimuksessani sanotaan, että minun yliopiston työntekijänä tulee osallistua sosiaaliseen toimintaan yliopistolla sekä koko kylän mittakaavassa. "Ehto" on hieman erikoinen, sillä uskon, että kovin monella ei sellaista työsopimuksessaan ole. Ehto on kuitenkin mielestäni täysin ymmärrettävä pienessä yliopistossa ja pienessa kylässä, jossa erakoituminen tuskin parantaisi ilmapiiriä. Viime aikoina olen noudattanut ehtoa mielestäni kiitettävästi.

Keskiviikkona kokoonnuimme UNISin työntekijöiden porukalla KHO-observatoriolle viettämään sosiaalista iltaa. Kyseinen observatorio sijaitsee noin 15 km:n päässä kylältä vuoren huipulla ja se taitaa olla maailman suurin pääasiassa revontulia tutkiva asema. Grilli oli kuumana ja nuotio loi tunnelmaa. Oli hauskaa olla työkavereiden kanssa muissa kuin työn merkeissä. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna piti kaivaa paksu untuvatakki esille, koska illanvietto oli pääasiassa ulkona. Paikallaan seistessä pakkasessa ei aina edes lämmin hod dog lämmitä, jos päällä ei ole paksu kerros vaatteita. Täälläpäin ei siis aina tyopaikan juhliin laittauduta ja mennä minihameessa.

Työpaikan illanvietto vuorenhuipulla sijaitsevalla revontuliobservatoriolla

Tänä viikonloppuna olen kantanut korteni kekoon kylän ja yhteisen hyvän eteen, kun olin maalaamassa taloa. Kyseessä on sama lintutalo, jota maalasin jo aiemmin kesällä. Homma jäi aiemmin ongelmien takia kesken ja nyt vihdoin saimme homman tehtyä loppuun. Hieman olivat sekä maalaajat ja maali jähmeitä viiden asteen pakkasessa. Toivottavasti maali pysyy, eikä vain jäätynyt ja putoa sulaessaan pois.

Ensi viikonloppuna autan hyväntekeväisyyskirppurtorin järjestelyissä. Joka vuosi Norjassa on suuri rahankeräyskampanja johonkin hyväntekeväisyyskohteeseen. Monena vuotena Longyearbyenissä on saatu kerättyä eniten rahaa asukasta kohden. Kirpparin lisäksi rahaa kylässä kerätään leivän myynnillä, autojen pesulla, huutokaupalla, ovikeräyksellä, arpajaisilla... Kylän ihmiset ovat siis aktiivesti mukana hyväntekeväisyyden puolesta.

Hmm... muutkin ovat olleet aktiivisia. Greenpeace-aktivistit nimittäin kävivät tänä viikonloppuna kahlitsemassa itsensä Svean kaivoskylän hiilisataman rakenteisiin estääkseen hiilen lastauksen laivoihin. Hekin kai katsoivat toimivansa yhteisen hyvän eteen. Tempauksellaan he saivat aikaan taloudellisia tappioita hiiliyhtiölle ja hitusen julkisuutta. En itsekään ole ylin hiilen ystävä, mutta en usko, että itsensäkahlitseminen hiilisatamaan auttaa hirveästi. Ehkä siitä ympäristön nimissä riehumisesta saa joku hyvän olon. Toisaalta, sataman nosturia halaava aktivisti toivottavasti tajusi nähdessään helikopterin lentelevän edestakaisin ja tuovat poliiseja paikalle, että taisi tempauksen seuraksena syntyä aika paljon hiilidioksidipäästöjä kuitenkin. Minä siis edelleen uskon, että maailmaa parannetaan enemmän hyväntekeväisyyskirpputoreilla kuin kahlitsemisella ja sabotaasilla.

Syksy vai talvi?

Syksy vaihtumassa talveksi

Talvi epäröi vielä tuloaan. Vuoron perään on satanut vettä, räntää sekä lunta, ja sen jälkeen sitten paistanut aurinko ja sulattanut lumet. Kurkistus aamulla ikkunasta ulos on ollut useana aamuna yllätys. Parina päivänä on myös tuullut tosi kovaa. Kun sisällä kuuntelee tuulen äänekästä ulinaa, tulee melkein kummitusmainen olo. Onneksi suurin piirtein tuulenpitävät seinät pitävät pahimmat puhurit ulkopuolella.

Tämän viikon iloinen uutinen oli se, että sain vahvistuksen, että ensimmäinen väitöskirjaani tuleva artikkeli julkaistaan. Artikkelin otsikko on: "Momentum and sensible heat flux over an ice-free Arctic fjord". Helpotuksen tunne oli suuri, kun vihdoin sain artikkelin silmistäni ja voin keskittyä uusiin tutkimuksiin. Opettaminen on tosin viime aikoina vienyt paljon aikaa tutkimustyöltä, ja taas huomenaamuna löydän itseni luennoimasta energiatasapainosta hydrologian kurssin opiskelijoille. Huh huh.

Ehkä kaamoksen laskeutuessa saan yliopistolla (kuvassa oikealla) toisenkin artikkelin valmiiksi...

Pienessä kylässä taas tapahtuu suuren maailman malliin. Tänä viikonloppuna vietettiin Oktoberfestia ensimmäistä kertaa Longyearbyenissä. Hotellin parkkipaikalle oli pystytetty teltta tilaisuutta varten. Itse kävin paikalla perjantai-iltana. Nahkahousuinen norjalaisbändi viihdytti yleisöä saksalaisilla ja norjalaisilla lauluilla, joista osa oli yhteislauluja. Huvittavaa oli se, että bändin repertuaariin kuului laskelmieni mukaan vain kuusi eri laulua, joten niitä sitten kuultiinkin illan mittaan useaan otteeseen. Vieläkin osa niistä soi valitettavasti päässä! Melkein olisin hetken uskonut olevani jossain matalampien leveysasteiden olutfestivaaleilla, mutta muistutuksen Longyearbyenin erityisestä luonteesta toi sähkökatkos. Teltta oli vartin pimeänä ja samalla myös lämmitys lakkasi toimimasta. Pimeys ja kylmyys eivät tunnelmaa latistaneet, vaan olivat vain hyvää harjoittelua tulevaa talvea varten.

Oktoberfest-teltta

Pieni kylä tyhjensi ison kasan erikoisia olutpulloja Oktoberfestillä

Pala palalta

Arki on arkista Longyearbyenin kylässäkin

Arkielämä on arkista kaikkialla. Vaikka Huippuvuoret voivat matalammilta leveysasteilta katsottuna vaikuttaa eksoottiselta paikalta, ei eksottisuus juuri arkielämässä tunnu. Samalla lailla kuin muuallakin, Huippuvuorilla pestään pyykkiä, käydään kaupassa, viedään roskat ja tehdään ruokaa. Ja nekin Huippuvuorten arkeen kuuluvat asiat, kuten vaikka kiväärin mukanapito, jotka ulkopuoliselle voivat olla eksoottisia, ovat tulleet rutiininomaisiksi, eivätkä enää tunnu mitenkään erikoisilta. Tuntuu, että vain Huippuvuorten eristäytynyt sijainti tekee arkielämästä vähän tavallisesta poikkeavaa. Käytännössä se näkyy niin, että aina ei saa mitä haluaa. Jos haluaa syödä porkkanoita ja kaupassa ei juuri silloin satu olemaan porkkanoita, ei voi muuta kuin voivotella kohtaloaan. Toista ruokakauppaa ei täällä ole, ja lähimpään ruokakauppaan on yli 1000 kilometrin soutu/uintimatka. Sen seurauksena minusta on tullut "suunnitteleva ja luova hamsteri". Ruoka ja pesänrakennustarpeet on hankittava sieltä täältä pienissä erissä ja kekseliäisyyttä on käytettävä paikkaillakseen puutteita. Joka kerta Suomeen mennessäni minulla on lista mukana asioista, joita pitää/haluan raahata mukanani Huippuvuorille. Käyn myös usein täällä kirpputorilla katsastamassa, löytyykö jotain tarpeellista ja ilolla hamstraan poismuuttajien tavaroita.

Tässä pari konkreettista esimerkkiä hamstrauksesta. Ruokalistalla on tänä viikonloppuna ollut mm. suppilovahveroita, Atrian uunilenkkiä ja kinuskikastiketta (Ei tosin yhdessä!), joita mitään ei saa ostettua täältä kaupasta. Olen hamstrannut ne Suomen reissuillani, että saamme arkiruokaan piristystä. Saimme viikonloppuna myös seinälle vihdoin valokuvataulut. Kuvat olivat valmiina jo kesällä, mutta tajusin, että Huippuvuorilta ei saa kunnon kehyksiä. Niinpä elokuisen Suomen reissun tuliaisena tulivat valokuvakehykset. Kun kaikki palaset olivat koossa, pääsivät taulut vihdoin seinälle. Viherkasvitkin olen suurin piirtein kaikki kasvattanut siemenistä asti ja enää täällä ei edes ole kukkakauppaa. Muualla voisin vain marssia kauppaan ja ostaa samantien komeita viherkasveja, mutta täällä homma on tehtävä alusta asti itse. Uskon, että moni Suomessa asuva ei arkielämässään suunnitele kuukausia etukäteen, että ostaisi lenkkimakkaraa, valokuvakehyksiä ja kukkien siemeniä, vaan marssisi suoraan kauppaan. Minulla ei sitä mahdollisuutta aina ole, joten täytyy jatkaa tarvelistan tekemistä ensi reissua varten. En pidä asioiden hankalaa saatavuutta kuitenkaan kovin negatiivisenä asiana, vaikka silloin tällöin se ärsyttääkin. Eristäytyneisyys pakottaa suunnittelemaan ja ennen kaikkea opettaa arvostamaan asioita, jotka liian helposti saatavilla ollessaan voisivat olla itsestäänselvyyksiä. Nauttikaa siis tekin lenkkimakkaroistanne!

Ruokapöydässämme tarjoillaan silloin tällöin Suomesta hamstrattua ruokaa...

...ja kodin sisustus on pala palalta täydentynyt Suomen tuliaisten myötä.

Tien päällä

Viimeisen viikon aikana olen ajanut ainakin 500 km autolla. Se on sinänsä mainio saavutus ottaen huomioon, että tieverkostoa Longyearbyenissä on edelleen yhteensä noin 40 km. Meneillään on meteorologian kenttäkurssi opiskelijoiden kanssa, ja olemme ahkerasti tehneet mittauksia autolla ajaessamme. Yleensä kurssilla olemme lennättäneet sääpalloa, mutta koska se monien rajoitusten takia on vaikeaa, päätimme kokeilla jotain muuta. Keksin, että voisimme laittaa palloluotauksissa käytetyt mittalaitteet autoon, ja kokeilla tehdä vertikaalisten mittausten sijaan horisontaalisia mittauksia. En ole ainakaan kuullut, että joku olisi yrittänyt sitä ennen. Monta yksityiskohtaa oli ratkaistava ennen kuin pääsimme käytännössä kokeilemaan mittauksia: akun virta oli muutettava vaihtovirraksi, itse mittalaite piti saada pysymään katolla styroksin, nippusiteiden, narun ja tietysti ilmastointiteipin avulla... Palaset loksahtivat onneksi kohdalleen ja mittaukset ovat onnistuneet. Olemme onnistuneesti kartoittaneet paikallisia eroja sääoloissa. Kohta saamme varmasti tieteellisen vastauksen myös sille, onko opiskelijoiden kylässä aina kylmempää ja tuulisempaa kuin muualla, niin kuin he itse väittävät! Turha väittää, ettenkö työssäni pääsisi käyttämään luovuutta ja keksimään uusia hassuja tempauksia.

Niin, muuta elämää minulla ei juuri viimeaikoina ole ollutkaan, koska kenttätyöt ovat työllistäneet puoli vuorokautta ja toisen puolen vuorokaudesta olen vain nukkunut tai unelmoinut nukkumisesta. Olen edelleen sitä mieltä, että opettaminen on rankkaa. Lisäksi jatkuva tarkkavaisuus ja vastuussaolo vaativat myös voimansa. Eiväthän opiskelijat mitään päiväkotilapsia ole, mutta kuitenkin olen vastuussa heidän turvallisuudestaan, pitäen huolen että jääkarhu ei heitä syö, he eivät saa sähköiskuja tai vaikkapa palellu tottumattomina arktiseen ilmastoon. Huomenna kenttätyöt loppuvat ja sitten minulla jää toivottavasti aikaa johonkin muuhunkin kuin töihin ja nukkumiseen.

Mittalaite kiinnitettiin katolle, ja sitten lähdettiin ajalemaan. Tuulimittaukset tehtiin tietenkin paikallaan olevasta autosta

Tuulimittaukset ovat joskus kirjaimellisesti "hiuskarvan varassa"

Tälläiset ovat maisemat yhdellä mittausasemallamme

Jäljelle jää vain näkkileipä

Yksi Huippuvuorilla elämisen kummallisuuksista on se, että ystäväpiiri ja ihmiset ympärillä vaihtuvat tiuhaan. Harva on tullut Huippuvuorille jäädäkseen vaan enemmänkin kokemaan toviksi, millaista arktinen elämä on. En voi valittaa asiasta, koska olenhan itsekin vain väliaikaisesti asumassa Huippuvuorilla, mutta oleskeluni täällä on silti paljon pidempi kuin monilla muilla. Jälleen kerran on tullut buumi, että monet lähtevät. Jälleen kerran huomaan sanovani ihmisille "hei hei" ja miettiväni, näkeeköhän heitä enää koskaan. Voisi kuvitella, että hyvästeleminen on rankkaa, mutta valitettavasti kaikkeen tottuu. Enää ystävienkään lähtö ei kirpaise niin paljon kuin aluksi siihen tottumattomana. Nykyään vain ajattelen, että näin se elämä vain menee. Tällä viikolla saadessani yhdeltä lähtijältä paketin ylijäänyttä näkkileipää, mietin, että olen saanut aika monta pakettia näkkileipää viimeisen parin vuoden sisällä. Lähtijät tyhjentävät kaappejaan ja antavat jämät niille jotka jäävät. Näkkileipä on siis melkein muuttunut minulle lähdön symboliksi. Iloinen puoli koko asiassa on se, että elämääni mahtuu nykyisin myös paljon iloisia jälleennäkemisiä. Melkein joka viikko käy joku vanha ystävä tai tuttava vuoden tai useamman takaa koputtamassa työhuoneeni ovella. Ne, jotka ovat Huippuvuorilla joskus olleet, tuppaavat tulemaan tänne takaisin, edes käymään.

Huippuvuorilla näkee silloin tällöin myös tunnettuja ja arvovaltaisia ihmisiä. Tämä on globaalisti kiinnostava paikka. Tänään kävin seuraamassa yliopistolla järjestettyä "paneelikeskustelua", jossa mukana oli mm. YK:n nykyinen pääsihteeri Ban Ki-Moon. Herra Ki-Moon oli tullut Huippuvuorille omien sanojensa mukaan katsomaan ilmaston muutosta ja totesi sen nähneensä eilen retkellään merijään reunavyöhykkeelle. Hieman tosin ihmettelen, miten hän kykeni näkemään ilmaston muutoksen parin päivän vierailunsa aikana. Taisi olla aika nopea muutos! Aika sattuvasti paneelikeskustelun jälkeen opetin meteorologian kurssilla ja yhtenä aiheena oli polaarialueiden ilmaston palautemekanismit ja miten monimutkaisia vaikutuksia lämpötilan nousulla on esimerkiksi pilviin ja merijäähän. Sitä soppaa ja eri ilmiöiden ja vuorovaikutusten epävarmuustekijöitä selittäessäni tuli vain mieleen, että on se kyllä hienoa, että YK:n pääsihteeri on nyt sitten nähnyt oikein ilmastonmuutoksen katselleessan sulavaa jäätä loppukesällä. Minä olen nähnyt sen tilastoissa, en katsomalla maisemaa, joten minä jään vielä maltilla seuraamaan tilannetta. Ehkäpä näiden Huippuvuorilla vietettävien vuosien kuluessa (samalla kun pureskelen näkkileipää) voin huomata minäkin ilmaston muuttuneen; päivässä ei minun silmissäni kuitenkaan ilmasto muutu vaikka aamulla olikin kylmempää kuin päivällä. Hih. Noh, kaikesta huolimatta tärkeintä on, että pääsihteeri tiedostaa ongelman olemassaolon ja voi vaikutusvallallaan ehkä patistaa koko maailmaa käytännön tekoihin.

YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon vierailulla UNIS:illa

Syksyn alkua

Laiva lähti, jäin hetkeksi yksikseni

Dramaattista totta tosiaan; aurinko laskee taas horinsontin alapuolelle ja iltaisin on jopa hieman hämärää. Joka vuosi sama tapahtuu, mutta joka vuosi se tuntuu jotenkin jännittävältä ja peruuttamattomalta. Vaihto arktisesta päivästä kohti pitkää yötä on alkanut. Miten sitä taas osaakaan elellä pimeässä? Ensi kesään on pitkä aika, mutta onneksi sain laitettua osan tästä kesästä purkeissa pakastimeen; marjojen muodossa. Kaapissa on lisäksi vitamiinipillereitä, joista ainakin D-vitamiini on tarpeen. Tulkoon siis pimeä, syksy ja talvi, minä olen valmistatunut... vaikka vähän jännittääkin!

Olen nyt kotona ihan itsekseni pari viikkoa, kun tutkimuslaiva vei Henkan merille. Yksinäiseksi elo ei kuitenkaan ole tuntunut, kun kylässä on taas syksyn tullen täysi vipinä päällä. Opiskelijoita tulvii yliopiston käytävillä ja kaikenlainen harrastustoimintakin alkaa pikkuhiljaa. Ensi viikolla pitää kaivaa sählymaila esiin ja lähteä kokeilemaan, ovatko taidot ruostuneet kesän aikana. Täysin en aio sisäharrastuksiin siirtyä, koska säät suosivat vielä ulkoilua. Aina silloin tällöin on päästävä vuoren huipulle katselemaan maisemia. Tänä vuonna en ole vaivautunut osallistumaan urheiluseuran järjestämään 10 huipun kisaan, vaan olen kivunnut omaksi ilokseni ilman tulostavotteita. Kisa kun melkein vaatisi, että olisi auto ja vene vuorten juurelle pääsemiseksi, ja minusta se ei ole reilua.

Vuoren huipulla hieman ennen auringonlaskua. Olisi voinut perjantai-illan viettää huonommissakin merkeissä ja maisemissa.

Kiirunankin pitää kohta pukeutua kokovalkoiseen pukuun

Kettu kurkistelee uteliaana syksyn värittämällä tundralla

Tänä viikonloppuna olen nautiskellut ja laiskotellut, koska tiedän että kaksi seuraavaa viikonloppua menevät kenttätöiden merkeissä. Edessä on taas opiskelijoiden ohjaus kenttätöissä Longyearbyenin lähiympäristössä, ja lisäksi luennoimaankin pääsen ensi viikolla. Toivottavasti saan hyvän johdatuksen koulu- ja opetusmaailmaan uusimmasta Harry Potter -elokuvasta, jota olen tänään menossa katsomaan kylän elokuvateatteriin. (Jännityksellä muuten odotan, onnistuvatko näyttämään filmin katkeamatta, oikeinpäin ja vielä äänet mukana koko elokuvan ajan. Joka kerta kun olen käynyt täällä elokuvista, jokin noista "pikkuviosta" on häirinnyt.)

Kesäiset viikonloput

Maisemapaikalla

Luulen, että pikkuhiljaa taitavat olla tältä vuodelta kunnolliset kesäviikonloput Huippuvuorilla ohi, mutta olen jo ehtinyt onneksi niistä nauttimaan. Toissaviikonloppuna sää oli täydellinen ja sisällä pysytteleminen olisi ollut suorastaan rikollista. Kävin silloin perjantaina retkellä Sroka-koirakaverini kanssa. Lauantaina kiipesin t-paita päällä hikoillen vuoren huipulle. Samana iltana lähdimme vielä pyöräretkelle, eväät mukana. Pureskelimme eväsleipiä keskiyön auringossa meren ja joen rannalla. Kävimme tervehtimässä pikkuruokkeja heidän koloniassaan. Siellä ei ole hiljaista edes yöaikaan, vaan jatkuvasti kuuluu huuto: "prrrpprrr". Kotimatkalla pysähdyimme yhden kaverin mökille nauttimaan merenrantaoluesta. Kotiin poljimme vasta aamuyöllä. Ihana retki. Seuraavana päivänä sain mahdollisuuden lähteä mukaan vuonolle veneellä kun pari meribiologia teki kenttähommia. Lilluin melkein tyynellä vuonolla muutaman tunnin ja yritin saada kuvattua ohiliitäviä lintuja. Sää oli silloinkin mainio, mutta turvallisuuden vuoksi en veneessä voinut kuoriutua ulos tyylikkäästä oranssista pelastuspuvusta.

Yökylässä pikkuruokkien luona

Pikkuruokit yöauringon paisteessa

Lunni lähdössä lentoon

Sopivasti työviikon alkaessa sää muuttui heti harmaammaksi. Ei ollut hinkua toimistosta ulkoilemaan. Töissä on edelleen ollut kovin tyhjää, koska monet ovat vielä lomalla. Tällä viikolla olin monena päivänä ainoa, joka istui osastollamme. Ainakin sain keskittyä työntekoon rauhassa. Supertietokone on laskenut viime viikon kuumeisesti minun säämalliajoja Huippuvuorten alueelle. Vihdoin alan saada malliajoistani jotain kunnollisia tuloksia, joista voin alkaa kirjoittamaan toista artikkelia. Tutkimusaihe, eli meteorologisten suureiden paikallinen vaihtelu Huippuvuorten vuonoissa, on ollut tosi innostava ja mielenkiintoinen. Aihe on vieläpä sen verran kansantajuinen, että pystyn jopa selittämään tutkimuksestani jollekin muullekin kuin spesifiin meteorologian alaan erikoistuneelle. Ensimmäinen artikkeli ei siis ollut läheskään yhtä kansantajuinen, ja välillä sitä valmistellessa meinasi minulta itseltänikin loppua ymmärrys.

Työviikon jälkeen koitti uusi viikonloppu. Suuntasimme parin kaverin kanssa mökkeilemään. Mukana oli myös Tuisku-koira, joka iloitsi mutalätäköissä leikkimisestä ja siten ei ollut täysin sisäsiisti. Rentouduimme, söimme, nukuimme ja pelasimme lautapeliä. Hassua oli myös se, että kun kolme suomalaista ja yksi tanskalainen lähtevät mökille, siellä puhuttiin vain norjaa. Lauantai-iltana suuntasimme takaisin kylälle.

Edessä on vajaa työviikko, koska jo perjantaina lennän Suomeen viikoksi lomailemaan. Pakko päästä marjametsään! Haaveena on palata kotiin Huippuvuorille kainalossa marjoja täynnä oleva kylmälaukku. Toisessa kainalossa tulevat vanhempani, jotka ovat tulossa kyläilemään ja ihmettelemään elokuista maisemaa Huippuvuorilla.

Melkein sisäsiisti Tuisku mutalätäkköleikeissä