Hyvää joulua!

Pako saarelta

"Joulunissen" postilaatikko alhaalla ja asumus ylhäällä vanhassa kaivoksessa. Oikea joulupukki asuu kuitenkin tietenkin Suomessa.

Tänä vuonna jätän norjalaiset omaan rauhaansa jyrisimään luisia jouluruokiaan, ja matkaan Suomeen joulun viettoon kunnon kinkun ääreen. Tauko työstä tekee oikein hyvää. Ja on varmaan myös terveellistä poistua välillä tältä saarelta, koska olen nyt yhtäjaksoisesti ollut saarella heinäkuusta asti. Kaukaisin paikka, jossa olen syksyn aikana käynyt, on Barentsburg. Matkustus Suomeen tuntuu olevan vaan joka kerta haasteellisempaa. Tällä kertaa on lennettavä Latvian kautta mennen tullen, niin hullulta kuin se tuntuukin. Joka tapauksessa: täältä tullaan joulu!

"Joulunissen" postilaatikko oli tyhjä, kun kurkkasin. Eikö kukaan ole toivonut mitään?- Minä ainakin toivoisin mukavaa joululomaa... Suomessa.

Pimeitä touhuja

Näkymä kylälle vuorenhuipulta

Aurinkoa ei ole näkynyt aikoihin, mutta ikkunassa loistaa sentään joulutähti. Aamulla on pimeää, päivällä on pimeää ja illalla on pimeää. Ulkoiluaktiviteetit ovat selvästi vähentyneet. Pari viikkoa sitten kävin sentään kuutamoretkellä vuoren huipulla hangessa tarpoen ja kerran on kelkatkin käynnistetty tälle talvelle.

Sisätiloissa sentään touhua riittää. Töissä työpäivät ovat viime aikoina täyttyneet opetustöissä, koska jouduin yllättäen sijaiseksi. Pidin meteorologin kurssin loppuun ja tällä viikolla opiskelijat ahersivat kurssin kokeessa. Nyt sitten elämäni ensimmäistä kertaa tarkastan kokeita, joissa aiheena on käytännössä koko meteorologian laaja kirjo. Olen toden totta joutunut verestämään opiskeluaikoina opittuja juttuja, jotka olen lahjakkaasti unohtanut vuosien saatossa. En tiedä kumpi on oppinut enemmän uutta, minä vai opiskelijat.

Kotona ohjelmassa on ollut jouluisia tonttupuuhia. Koti on koristeltu ja joulutorttuja on kerran leivottu. Pari päivää sitten myös leivottiin tyttöporukalla pipareita (8 kilon taikinan verran!). Yhtä paljon jouluvalmisteluja ei ole kuitenkaan ollut kuin viime vuonna, jolloin vietimme joulun Huippiksilla. Tänä vuonna joulu vierähtää Suomessa.

Vihdoin on myös kylän uusi kulttuuritalo avattu. Avajaisviikonloppuna leffateatteri ei ollut vielä käytössä, mutta kävin Vamp-yhteen konsertissa. Se oli kerrassaan mainio. Kyseessä on suosittu norjalainen bändi, joka soittaa kansanmusiikkivivahteisia balladi/pop-kappaleita. Huomenna olisi ohjelmassa uusi Harry Potter uudessa leffateatterissa, jos vaan saan lipun. Uusi kulttuuritalo on kyllä tosi moderni. Sen sisällä todellakin unohtaa olevansa kylmällä, pimeällä saarella keskellä Jäämerta yli tuhannen kilometrin päässä muusta siviilisaatiosta.

Revontuliloistoa on tänä talvena ollut ihan kiitettävästi!

Kurpitsan tarina

Tällä viikolla koitti sadonkorjuun aika. Poimin työhuoneessani kasvaneen arktisen kurpitsan, ja vietin kurpitsajuhlaa kurpitsankasvatuskaverini kanssa. Kurpitsan kohtalo on alla esitetty kuvin:

Kurpitsahan on tunnetusti mandariiniä isompi!

Sisältä kurpitsa oli melkein kypsä, ja siemeniäkin löytyi reilusti. Tuoksu oli melonimainen.

Kurpitsajuhlan alkupalana oli tarjolla täytettyjä kurpitsankukkia.

Omasta kurpitsasta syntyi tämän verran kurpitsamuhennosta, nam!

Jotta maha saatiin täyteen, piti vähän huijata. Tässä kaupan kurpitsasta tehtyä makoisaa keittoa.

Jälkinaposteltavaksi paahdetuja siemeniä omasta kurpitsasta. Jotkut näistä innostuivat oikein popcornin tapaan poksumaan uunissa.

Pienikin voi olla pelottava, eikö? Kurpistanaama iki-omasta arktisesta kurpitsasta.

Yhteenvetona todettakoon, että kurpitsan kasvatus työhuoneessa oli hauska kokemus. Siinä riitti aina jutunaihetta toimistossa vierailleiden ihmisten kanssa. Kurpitsan hedelmän koko herätti hilpeyttä, mutta maku yllätti positiivisesti. Nyt kun kurpitsa on poimittu, on työhuoneessa jäljellä vain noin kymmenen metriä kurpitsan vartta lehtineen, joka taistelee kovasti kaamosta vastaan.

ruoka-aakkoset

Eilen vatsa sai kummallista täytettä. Aamupalaksi oli perinteistä leipää, mutta keskipäivän huikopalaksi sain kylän torilla taideviikon kunniaksi tarjottua valaspihviä. Kaupasta mukaan tarttui ilmaiseksi kokeiltavaksi itselämpiävä retkimuona, jota sitten kotona kokeilimme lounaaksi. Pussissa oleva ruoka laitettiin toisen pussiin sisään ja sisään kaadettiin tilkka suolavettä. Puolen minuutin päästä alkoi ihmeitä tapahtumaan, eli pussi kuumeni ja muodosti sisälle höyryä. Vähän ajan kuluttua meillä oli lämmintä pastaa lusikoitavana. Näytti ihmeruoka toimivan kotioloissa, mutta miten kävisi 20 asteen pakkasessa?

Illalla kotona oli tarjolla kambodzalaista kanaa. Sitä ennen on pöydässämme on syksyn aikana ollut azerbaidzanilaista, bulgarialaista, chileläistä, djiboutilaista, norsunluurannikkolaista (Elfenbenskusten på svenska!), ranskalaista (Frankrike på svenska!), guatemalalaista, haitilaista, indonesialaista ja japanilaista ruokaa. Niin, kuten listasta arvatakin saattaa, on kyseessä projekti kokata ruokaa eri puolilta maailmaa aakkosjärjestyksessä. Internet on ihmeellinen, ja reseptejä löytyy kaikista maailman kolkista. Tähän astisista kokeiluista omia suosikkejani ovat olleet djiboutilaiset lihapasteijat chilikastikkeella.

Alkusyksyllä kotipadoissa valmistui lammasta azerbaidzanilaiseen tapaan

Valo ja pimeä

Kaamos alkaa virallisesti ylihuomenna ja päättyy helmikuussa. Tämän kaamoksen ajan toimin koekaniinina. Philips lahjoitti 300 herätyslamppua longyearbyeniläisille viime viikolla. Neljän kuukauden kaamos on heille oiva tilaisuus testata lampun tehoa äärioloissa. Lamppu valaisee aamulla huonetta asteittain ennen kuin varsinainen herätys alkaa. Tämän pitäisi helpottaa heräämistä, kun keho tajuaa, että on aamu. En halua mainostaa, mutta voin vihjaista, että testiprojektilla on oma internet-sivu, jossa on jopa suomenkielinen vaihtoehto. Siellä on esillä ihmisiä ja kuvia Longyearbyenistä... suomeksikin. Osoite on: http://www.wakeup.philips.com/

...niin, mutta miten minun sitten kävikään herätyslampun kanssa? Nyt on kokemusta neljältä aamulta. Ensimmäisenä aamuna menin tuntia tavallista myöhemmin töihin, enkä kovin virkeänä, hih. En herännyt lampun valoon ja herätysääneksi asettamani lintujen laulu oli aivan liian lempeää minulle. Pitkän tovin puolitokkurassa lintuja kuunneltuani suljin koko härvelin ja käänsin kylkeä väsyneenä ja hieman ärtyneenä. Viime vuodet minut on herättänyt kännykän "mission impossible" -tunnusmelodia, joka on räväkkä ja kuvaa nimen puolesta aika hyvin heräämistäni aamuisin. Lintujen laulu ei siis ole mitään sen rinnalla. Seuraavana aamuna valo oli säädetty kirkkaammmaksi ja voluumi kovemmaksi. Nyt heräsin heti radion mentyä päälle, mutta edelleen väsyneenä ja valosta ärtyneenä. Tänä aamuna ensimmäistä kertaa heräsin valoon ja kiukku laitetta kohtaan ei ollut ensimmäinen ajatukseni. Ehkäpä on vielä toivoa lampun hyödyistä... ...ainakin perinteisestä kirkasvalolampusta, jollainen meillä on ennestään, on ollut aikaisempina kaamoksina jonkin verran hyötyä.

Viime torstaina kylä pimeni. Sähkökatkos yllätti tuttuun tapaan. Ensimmäisen yllättäessä olin kotona, ja pimeys ei juurikaan häirinnyt, vaan luin kirjaa otsalampun loisteessa. Toisen sähkökatkoksen aikana myöhemmin samana iltana olin urheiluhallilla pelaamassa sählyä. Peli loppui kesken, mutta pian silmä tottui pimeään ja päätimme vitsinä kokeilla pelata pienen hätäpoistumisvalon "loisteessa". Se oli kyllä hauskinta sählyä koskaan! Ensin piti tihruttaa silmillä oliko hahmot omassa joukkueessa vai vastapuolella, ja sitten piti vielä yrittää hahmottaa, missä pallo liikkui. Parikymmentä minuuttia ehdittiin harrastaa uutta lajia, pimeäsählyä, ennen kuin häikäisevä valo palasi halliin, ja pilasi hauskan pelin.

Vanhakin kirkasvalolamppu on edelleen palveluksessa kaamosaikaan!

Karua kauniin pinnan alla

Eilen oli taas aika ylläpitää ystävyyssuhteita naapurikylämme Barentsburgin kanssa urheilukisojen muodossa. Matkasimme aamulla urheiluseuran porukan kanssa laivalla venäläisten luo Barentsburgiin, jonne matka kestää noin pari tuntia. Puoliltapäivin aloimme tositoimiin sählyottelussa. Vääntämisen jälkeen peli päättyi 6-2 meidän voitoksemme.... ja mustelmitta selvittiin. Vain kerran minut taklattiin rumasti seinään jääkiekkotyyliin, mikä sai minut vähän ravistelemaan nyrkkiäni. Kaikenkaikkiaan kilpalajeja oli kuusi, joista kolmessa voitto meni Longyearbyeniin ja kolmessa Barenstburgiin. Varsin ystävällinen lopputulos siis. Illalla saimme venäläistä illallista ja pokkasin joukkueen parhaan pelajaan palkinnon. Jälleen kerran epäilen vahvasti syyksi sitä, että olin lajin ainoa naispelaaja. Venäläisten antamat palkinnot ovat aina kovin "mielenkiintoisia". Tällä kertaa sain ruusukuvioisen kahvikupin, joka alkoi vuotamaan jo ensimmäisellä käyttökerralla. Joukkueen miehet eivät siis olleet lainkaan kateellisia palkinnosta, hih.

Sählykentällä hikoiltiin...

...mutta shakinpelaajilla tuskin hiki tuli pintaan.

Parhaan pelaajan ruusuinen palkinto

Barentsburg on kummallinen paikka. Siihen ei totu, vaikka siellä olisi käynyt useamman kerran. Pinta on koristeltu, mutta pinnan alla meno kylässä on vähemmän koristeellista. Rakennukset ovat kauniita ja koristeltuja. Yksi talo oli sitten viimevierailuni saanut uudet koristeet; seinässä komeili sateenkaari, ilmapalloja, puita ja palatseja. Rakennusten kunto on kuitenkin tosi heikko ja jotkut talot ovat lähes kaatumisvaarassa. En ole vakuuttunut, että tuon maalatun sateenkaaren päässä on onni ja aarre. Kaikilla ei näyttäisi menevän kylässä kovin hyvin. Ainakin alkoholiongelma on näkyvä. Urheiluhallilla osa kannattajista olivat jo puolilta päivin tukevassa humalassa. Vieressä istunut ystävällinen venäläismies tarjosi minulle pelin aikana useasti puolentoistalitran olutpullostaan huikkaa venäjänkielellä selostaen. Edes ystävyyden nimessä en suostunut ottamaan, hih. Olutpullojen tilavuus oli kunnioitusta herättävä ja illalla pöydän täytti venäläinen vodka. Päivä pisti miettimään, onko tuo tosiaankin arkipäivää naapurikylässä. Kylässä asuu toki myös hyvinvoivanoloisia ihmisiä ja pieniä lapsia, ja heitä ajattelin säälinsekaisin tunnelmin, kun astuin laivaan ja palasin kotikylääni, jossa ei ole työttömiä, sairaita eikä vanhuksia. Ehkä minun maailmankuvani on siksi hieman vääristynyt, ja olen unhotanut, että kaikkien elämä ei ole ruusuista tässä maailmassa. Toisaalta on ollut ihana Helsingissä asumisen jälkeen tottua elämään ilman lähes jokapäiväisiä kohtaamisia laitapuolenkulkijoiden kanssa.

Barentsburgissa pinta on koristeellinen, mutta pinnan alla on karumpaa.

Parempaa kuin televisiossa

Revontulet illan vasta pimetessä

Valon tanssia taivaalla

Kenttätyöt opiskelijoiden kanssa ovat kunnialla ohi. Urakka vei sen verran mehut, että iltaisin töiden jälkeen elämäni keskittyi lähinnä syömiseen ja tv:n katseluun. Minä, joka en nykyään katso juurikaan televisiota, möllötin silmät pyöreänä television antia, koska se oli ihanan passiivista aktiivisten päivien jälkeen. Jäin jopa koukkuun Ruotsin Idol-ohjelmaan, voi ei. Muutama päivän päästä palattuani normaaliin työtahtiin tajuisin, että en voi jatkaa samaa rataa. Vaikka en vielä hiponut suomalaisten päivittäistä televisionkatselukeskiarvoa, joka on kolme tuntia, tuntui, että aika menee ihan hukkaan selaillessa 20 televisiokanavaamme, joiden anti ei ole päätähuimaava. Yhtenä iltana onneksi sain kammettua itseni sohvalta ja päätin mennä kävelylle. Suu loksahti auki jo kotipihalla. Vaikka pimeä ei ollut vielä kunnolla laskeutunut ja taivaalla oli melkein täysikuu, oli taivas täynnä revontulia, lähes joka suunnassa. En muista ennen nähneeni syyskuussa revontulia, koska silloin on yleensä vielä liian valoisaa. Juoksin kipin kapin sisälle hakemaan kameran ja otsalampun ja palasin ulos. Menin kylän laidalle katsomaan revontulinäytelmää. Istuin ja ihmettelin samalla myös kuutamoa ja tähtiä... oli tyyntä ja kuuntelin koiratarhalla kilpaaulvovia koiria. Aah, se oli arktista onnea! Mikään televisio-ohjelma ei olisi minulle voinut antaa samaa elämystä. Tuon illan jälkeen olen pitänyt television taas enemmän lepotilassa, ja keskittynyt muihin virikkeisiin.

Kun syksy alkaa näin kääntyä kohti talvea, on aika antaa päivitys kuluneesta puutarhavuodesta. Kotiviljelmissä vahvimmin edustettuna on basilika, jota olen popsinut viimeaikoina usein, mutta se ei ota loppuakseen. Avokado on sinnitellyt surkeana koko kesän ja olen koko ajan toivonut sen kuihtumista, koska se on niin kertakaikkisen ruma. Ihan vaan kiusallaan, se ei suostu kuihtumaan. Yllytettynä laitoin kesällä inkiväärin maavarren multaan. Siitä kasvoi mahtava yksivartinen ruokokasvi, joka yksinäisyydessään näyttää varsin huvittavalta. Chiliä kasvoi vahingossa kesäkukkien joukkoon, koska mullassa oli kaksi vuotta vanhoja siemeniä. Nyt kotona on yksi chilihedelmäkin kasvamassa ja työpaikalla parikin. Työhuonettani hallitsevat kurpitsakasvit, joiden kukkia olen viime aikoina syönyt paljon friteerattuna. Toimittuani itse pölyttäjänä sain vihdoin yhden kurpitsan hedelmän kasvamaan. Hedelmä on hyvinvoivan näköinen, mutta koko ei ole huima; halkaisija on 7 cm, eikä se tunnu siitä enää kasvavan. Hmm... jotenkin tulee mieleen parin vuoden takainen perunanviljely. Silloinhan satona kuudesta istutusperunasta oli kaksi pientäkin pienempää perunaa. Nyt on siis tulossa minikurpitsa. Tänään luin netistä Suomessa vastaolleesta kurpitsakilpailusta, jonka voitti yli 300 kiloinen kurpitsa. Omani ei pärjäisi tuossa kisassa. Niin se kai on, että jokainen on hyvä jossain: Minä kai sitten minikasvisten kasvattimessa. Jos siirtyisin maatalouteen, seurauksena olisi varmaan minipossuja.

Toimiston chili muuttuu tulisemmaksi, mutta minä yritän pysyä viileänä

Ikioma arktinen minikurpitsani

Viidakko työhuoneessa lisää viihtyvyyttä, luovuutta ja työtehoa... ainakin toivottavasti

Äijäenergiaa

Vaikka Huippuvuorilla aina silloin tällöin näkee hameita ja korkokenkiä, ei tämä ole planeettamme naisellisin kolkka. Luulen, että olen itsekin aika lailla miehistynyt näiden vuosien aikana, ja saanut etäisyyttä naisten "turhuuksiin". Ulkonäköpaineet ovat täällä todella vähäiset verrattuna kaupunkielämään ja peiliin katsotaan, jos ja kun muistetaan. Olen useamman kerran mennyt töihinkin tukka sekaisin ja hammastahnaa rinnuksilla, hih. Hmm... ja enkä edes muista milloin minulla on viimeksi ollut hame päällä! Ugh!

Äijämäisyyttäni kuvaa se, että keskustelen nykyään sujuvasti moottorikelkkojen teknisistä ominaisuuksista ja nautin mukisematta mökkeilyn iloista alkeellisissa oloissa, jopa jäätävässä ulkohuussissa. Testosteroiinitasoni on kuitenkin pysynyt maltillisempana kuin monilla kavereillani täällä. Esimerkkinä todettakoon, että täällä on tosi yleistä, että naiset metsästävät ja minultakin kysytään yhtenään, miksi en käynyt porometsällä. Kaiken huipuksi yksi naispuolinen kaverini hehkutti facebookissa uutta hankintaansa, nimittäin revolveria. Hän oli saanut sen vuoden ampumisharrastuksen jälkeen jääkarhujen varalle, ja oli selvästikin iloinen asiasta.

Taas ne alkavat... nimittäin kenttätyöt. Aloitamme huomenna opiskelijoiden kanssa 8 päivän mittausjakson. Kenttätöiden aikana minulla on kovin miehinen olo, koska se on aika fyysista ja teknistä hommaa. Mittalaitteet ja varusteet painavat aivan liikaa, ja iso osa työtä on kanniskella painavia asioita ympäriinsä. Koskaan en ole tarpeeksi vahva, ja usein taistelen hammasta purren taakkojen kanssa toivoen, että hauikseni ympärysmitta oli ainakin kaksikymmentä senttiä isompi. Mitään ei kenttätöissä saa anteeksi sillä perusteella, että on nainen. Meillä kaikki ovat ihmisten hommia, ei erikseen naisten tai miesten. Iso osa kenttätöitä on myös tekninen näperrys mittalaitteiden, elektroniikan ja työkalujen kanssa. Tämä tyttö on sentään oppinut miten päin se ruuvi oikein pyörii!

Tässä syksyisiä tundravärejä, joita saan tuijotella ahkerasti tulevien päivien miehisten kenttätöiden aikana:

Violettia, ...

...keltaista...

... ja punaista.

Pitkä polku

Pitkä polku johtaa vuorenhuipulle

Yli kolme neljäsosaa väitöskirjaprojetistani on vilahtanut ohi. Kun pohdin, huomaan, että väitöskirjantekeminen on verrattavissa vuorelle kiipeämiseen. Ja kyseessä ei ole muuten pieni vuori. Olen nyt käynyt läpi kaikki urheiluseuran kesähaasteen kymmenestä huipusta ja muutaman niistä pariinkin kertaan. Väitöskirjan teko on kuin korkeimman niistä, Nordenskiöldtoppenin, valloitus. Ennen vuorelle lähtöä epäröin ja mietin, että varmasti väsähdän ennen huippua. Huippu näyttää kaukaiselta ja saavuttamattomalta. Sitten alkaa kipuaminen, joka jo alussa hengästyttää. Askel askeleelta matka käy ylöspäin, vaikka sitä ei huomaakaan. Kun pahasti hengästyttää, on pidettävä tauko. Välillä tulee tasanne vastaan ja matka etenee joutuisasti, välillä taas tulee raskas ylämäki, joka pitää nousta sisulla. Kun vain sisukkaasti on laittanut vaelluskenkää toisen eteen tulee vihdoin huippu ja onnistumisen tunne. "Eihän tämä ollutkaan paha". Lähivuoret on siis valloitettu, mutta väitöskirjahuipulle on vielä matkaa. Elän toivossa, että kompuroinnista ja läähättämisestä huolimatta selviän joskus väitöskirjavuoren huipulle ja totean samat sanat: "Eihän tämä ollutkaan paha".

Lähivuoret ovat muuten useaan otteeseen saaneet valkoisen lumikuorrutteen huipulleen. Tundra on ruskan väreissä ja ilma on ihanan raikasta. Aaah, taitaa olla syksy. Ja taitaa muuten olla viimeinen syksy Huippuvuorilla.

Lumikuorrute ja ruskanvärit

Kohti huippua

"Rapatessa roiskuu" ja niin näköjään patikoidessakin!

Näin kesällä vaelluskengät ovat olleet ahkerassa käytössä. Mitään isoja ja hurjia retkiä en ole sentään tehnyt, mutta olen kolunnut lähimaastoja ja kivunnut lähivuoria ylös. Taidanpa ottaa vastaan tänä vuonna urheiluseuran "10 huippua" haasteen. Kaksi vuotta sitten sain nuo kaikki huiput valloitettua ja nyt on jo seitsemän kymmenestä huiputettuna. Parasta antia retkillä ovat tietenkin maisemat, mutta kyllä reissujen hauskuuksia on muitakin. Patikoidessa näkee eläimiä ja mielenkiintoisia kasveja, joita sitten kuvaan mitä mielenkiintoisimmissa asennoissa maastossa. Tämän seurauksena kotiintullessa vaatteet ovat usein siinä kunnossa, että voisivat päästä pesuainemainokseen... niin, ja nimenomaan siihen "ennen pesua" osioon. Reissuilla näkee myös palan Huippuvuorten historiaa kulttuurimuistojen muodossa. Minun ymmärrykseni ei kuitenkaan riitä kaikelle romulle mitä kulttuurimuiston nimissä säilytetään. Mitään yli 50 vuotta vanhaa ei saa poistaa maastosta, olipa se sitten ruosteinen vaijerinpätkä tai mikä tahansa, sillä ne luokitellaan kulttuurimuistoiksi. Viimeisimmässä paikallislehdessä oli juttu, että joku turisti oli valittanut roskaisuudesta maastossa, mutta kunnan edustaja oli todennut, että kyseiset roskat olivat varmaan kulttuurimuistoja. Vanha roskaamiskulttuuri ei aina ole siis kovin kaunista katseltavaa, vaikka sitä muistojen muodossa sisukkaasti varjellaan. Vaellusretkien plussapuolia ovat ehdottomasti myös niiden tarjoama hyvä hikiliikunta ja mainiot evästauot. Mieli lepää, kun hörppii teetä kuksasta ja jyrsii voileipää vuorenhuipulla, melkein maailman katolla.

T-paidassa kohti huippua

Huippumaisemia

Evästauon autuus

Kulttuurimuistoja matkan varrella: ilmava huussi

Sisäinen biologini

Työni meteorologian parissa edityy kohtuullisen hyvin, varsinkin kun sain pari viikkoa sitten toisen väitöskirjaan tulevan artikkelini hyväksytyksi. Vielä on 9 kuukautta aikaa kypsytellä pari uutta artikkelia ja koota ne yhteen väitöskirjaksi.

Vapaa-ajalla, ja myös vähän työajallakin, meteorologin kuoreni alta on puskenut esiin sisäinen biologi. Se ilmenee kiinnostuksena kasvi- ja eläinkuntaa kohtaan. Kotiviljelmät ovat levinneet nyt jo työpaikalle, ja työhuoneeni alkaa muistuttaa viidakkoa. Viimeisimmät toimiston tulokkaat ovat kaksi kurpitsakasvia, jotka sain toiselta toimistopuutarhurilta. Kurpitsan lehdet kasvavat huimaa vauhtia, ja työpöydälläni alkaa olla koko ajan ahtaampaa. Kurpitsat tarvitsevat paljon lannoitetta, joten olen sekoittanut mullan joukkoon hevosenlantaa. Lannantuoksun takia on kai onni, ettei kukaan jaa toimistoa kanssani, hih.

Kurpitsan taimet työpöydällä

Sitten kun talven pimeys kuihduttaa kasvini, on niille jo paikka tiedossa. Ne pääsevät biojätemyllyyn. Sellainen on nimittäin ollut heinäkuusta lähtien jokaisessa keittiössä Longyearbyenissä. Kylmästä ilmastosta johtuen perinteinen kompostointi ei Huippuvuorilla onnistu. Ratkaisuksi biojätteelle valittiin lavuaariin sijoittava sähkömylly, joka jauhaa orgaanisen materiaalin pieneksi ja sitten se lasketaan vuonoon muun jäteveden mukana. Linnut ja merieläimet ovat tästä menettelystä varmasti innoissaan.

Biojätemylly lavuaarissamme. Jäte laitetaan laajennettuun aukkoon ja nappia painamalla mylly käynnistyy.

Eilen leikin myös biologia. Tutkijaporukka tarvitsi apua valkoposkihanhien regastamisessa, ja menin mukaan. Hanhet koottiin järveltä kasaan kajakkien ja ympäröivien ihmisten avulla. Peloissaan linnut pysyvät yhdessä kasassa ja uivat uhkaajasta poispäin. Sulkasadon takia ne eivät pysty tähän aikaan lentämään. Näin saimme kasan lintuja ohjattua aitaukseen. Illan ja yön aikana rengastettiin sata hanhea, joista suurin osa oli vielä poikasia. Hanhet myös mitattiin ja punnittiin, ja lisäksi niiltä otettiin verinäyte. Minun osani oli kantaa hanhia aitauksesta rengastajille. Koskaan en ollut ennen pitänyt lintua käsissäni, mutta nyt olen kantanut hanhia tuntikausia, siis enemmänkin kuin tarpeeksi. Monet olivat villejä ja pyristelivät kauhuissaan. Hanhenkantotekniikka hioitui illan aikana, ja siipiveikot olivat loppujen lopuksi ihan rauhallisesti sylissä. Vaatteet saivat kyllä mukavan ruskean kuorrutteen touhussa ja pääsivät kotona pesuun.

Hanhet ajettiin järveltä aitaukseen

Hanhet aitauksessa

Hanhen poikanen sylissä matkalla rengastettavaksi

Sylihanhi

Hellettä pakoon

Longyearbyen kesäkuosissa

Mikä siinä helteessä ihmisiä oikein kiehtoo? Loman viimeiset päivät Suomessa olivat todella kuumia, ja media hehkutti helteen ihanuutta. Minä hikoilin tuskaisena kuumuudessa ja huokaisin helpotuksesta vasta, kun kone laskeutui Longyearbyenin lentokentälle. Perillä kotona odotti 8-10 asteen raikas lämpötila. Muuten Suomessa oli kyllä mukavaa. Ennätin olla Suomen monessa kolkassa. Vahingossa kävin jopa Lapissa. Tämä vahinko tapahtui Kuusamon reissulla, kun päätimme käydä iltaretkellä Kiutakönkään koskella. Paikka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaalla, mutta opasteiden jäädessä koko porukalla huomaamatta ajoimme harhaan. Ylitimme Lapin rajan ja koko autolasti oli vakuuttunut siitä, että kyllä Lapin raja on täytynyt kuntaliitoksissa siirtyä etelämmäksi, koska ennen kyseinen paikka on kyllä ennen ollut Pohjois-Pohjanmaalla. Tosissamme uskoimme Lapin siirtyneen, emmekä ainakaan myöntäneet olevamme ajaneemme harhaan. Itseluottamus oli kohdallaan, hih! Noh, loppujen lopuksi selvisi, että Lappi oli siellä missä ennenkin ja me olimme vahigossa käyneet kesälomareissulla Lapissa. Ei hassumpaa.

Kesä se on Huippuvuorillakin. Pipo on jätetty kaappiin. Linnut ovat saanet poikasia, maa tulvii kukkia, aurinko lämmittää ja itikat inisevät. Itikat ovat nyt todellakin paljon yleisempiä kuin aiempina kesinä. Melkein aina kun touhuan ulkona, on muutama inisemässä korvan vieressä. Ennen en ole tavannut pistäviä hyttyslajeja täällä, mutta nyt niitäkin näyttäisi olevan kylällä. Yksi ilkikurinen inisijä pisti käteeni kauppamatkalla.

Niin, ja jos niitä Suomen helteitä tulee ikävä, voi siitä ajoittain nautiskella ihan omassa olohuoneessa. Keskiyön aurinko nimittäin tekee välillä olohuoneestamme trooppisen kasvihuoneen. Huh hellettä.

Huippuvuorten unikot kukkivat

Pulmunen on jo saanut poikasia

Vuokot kukkivat tundralla

Henkilökohtainen ilmastonmuutos

Vaikka kesäkuu vaihtui Huippuvuorilla lumisateessa, olen vihdoin päässyt kesätunnelmaan. Koin siis henkilökohtaisen ilmastonmuutoksen lentäessäni etelän kesään. Pari viikkoa sitten matkasin Suomeen, ensin työasioissa ja sitten lomailemaan. Tein samalla lupauksen, että niin kauan kun ei lunta sada, en valita kesäsäistä. Ensimmäinen viikko oli todellakin kiireinen pohjoismaisessa meteorologitapaamisessa ja vanhassa työpaikassa vieraillessa. Tuntui erittäin oudolta edustaa Norjaa Suomessa järjestettävässä tapaamisessa. Kun jopa kunnialla selvisin esitelmästä perjantaina, oli aika vaihtaa vapaalle. Loma sai spurttistartin Lontoosta, jossa vietimme neljä päivää. Iltaisin jalat anelivat armoa pitkän kävelyn ja seisoskelun seurauksena. Paljon ehdimme nähdä. Kohokohtia olivat mm. Notting Hillissä tepsutellut citykettu, ihana ruoka (etenkin pekoni-omena-vaahterasiirappi -letut!), Big Ben, muumioidut kissat ja luonnonhistorian museon albino-mustarastas. Ihan täysin eivät tainneet työasiat päästä unohtumaan, sillä meteorologin mieltä lämmitti luonnonhistorian museossa esillä oleva sonic-anemometri, eli turbulenssimittari jollaisella minäkin olen väitöskirjaani tehnyt mastossani mittauksia.

Lomailevan meteorologin mieltä lämmitti museossa esillä oleva turbulenssimittalaite.

"Maan jäähdyttäminen - työ meneillään". Museon tahatonta huumoria näyttelyn rakentamisen ollessa vielä kesken.

Paikoillenne, valmiit, hep!

Juoksija numero 209 pääsi kunnialla maaliin

Kevään mittaan olen liukastellut jäisillä teillä lenkkikengät jalassa ja irvistellyt voimakkaassa vastatuulessa tuulipuku hulmuten. Nyt onneksi sain huomata, että kaikki tuo ei ole mennyt hukkaan. Osallistuin Spitsbergen maratonin 10 kilometrin kisaan. Tavoitteenani oli kipittää matka alle tunnissa. Puolet matkasta meni mainiosti aurinkoisesta kelistä nauttien, mutta sitten meno muuttui ajoittain vähän tuskaiseksi. Aikaa meni myös vähän hukkaan, kun en ollut ihan varma reitistä. Loppujen lopuksi sain itseni raahattua maaliviivan yli ajassa 58.17. Tavoite saavutettu! Voimia jäi vähän jopa loppukiriin. Matkalla olivat tänään myös oikeat maratoonarit ja puolimaratonin juoksijat. Menijää oli jos jonkinnäköistä, ja juoksutyyli näytti olevan joillakin vähintäänkin mielenkiintoisen näköinen. Muutamia uupuneita pitkän matkan juoksijoita pääsin poimimaan viimeisten kilometrien aikana, koska joillakin kilometrit painoivat selvästi jaloissa.

Palkintona koitoksesta sain mitalin ja diplomin, jotka kaikki maaliin selviytyneet saivat. Taloon tuli sentään yksi ihan oikea sijoituksella ansaittu mitali, kun Henkka spurttasi täydellä maratonilla kultaa omassa sarjassaan.

Täyden maratonin kärkeä

Osaanottajia juoksutapahtumassa oli reilut 100

Eläimellistä menoa lähiympäristössä

Kotikatumme vahtikoiralla on hieno tähystystorni

Kotiin tullessa on turvallinen olo, jos naapurin koira Rocky päivystää kadulla ja pitää kirjaa ohikulkijoista. Huippuvuorilla koiran ei tarvitse tyytyä mihin tahansa päivystysasemaan. Rocky istuu hienon moottorikelkan päällä hyväryhtisenä ja tervehtii tulijat arvokkaasti. Kuuleman mukaan hän istuu joskus myös kyydissä kelkkareissuilla.

Parkkipaikallamme on lojunut pitkään pitkään koirankuljetuskoppi. Olen toivonut, että se poistettaisiin muiden pihalla lojuvien rojujen mukana, koska kotipihamme on tosi sotkuinen. Nyt laatikkoa ei kuitenkaan enää uskalla siirtää. Pulmunen, Huippuvuorilla pesivän ainoan laulavan lintulajin edustaja, on tehnyt siihen pesän ja pyrähtelee kotiinsa usein. Se on mukavaa seurattavaa. Näköjään pulmusilla ilmenee samoja trendejä kuin ihmisillä, että nykyään pienet asunnot eivät enää riitä vaan vaaditaan tilaa ja useita sisäänkäyntejä. Kuten kuvasta näkyy, on pulmusilla vara valita kodin lukuisista sisäänkäyntiaukoista ja tilaa riittää kiitettävästi pikkulintujen tarpeisiin.

Nykyajan linnut vaativat yhä isompia linnunpönttöjä

Perjantaina ajelehtivan merijään mukana Longyearbyenin edustalle ilmestyi jääkarhu. Karhu pötkötteli jäällä 700 metriä rannasta koko päivän nukkumassa, ja sitä sitten ihmeteltiin työpaikan ikkunasta kaukoputkella. Sysselmannin miehet kyllästyivät karhun vahtimiseen ja loppujen lopuksi päätyivät jahtaamaan karhun illalla vastarannalle helikopterilla. Siellä sitten karhu sai pyllyynsä nukutuspiikin ja seurasin kaukoputkella, kun nalle nostettiin helikopterin kyytiin. Karhu kuskattiin toiseen vuonoon kauas asutuksesta. Mahtoi olla mukava matkustaa jääkarhun kanssa samassa helikopterissa; ainakin vitsit olisivat olleet vähissä jos nukutusaineen vaikutus olisi lakannut liian aikaisin. Hih.